Erään ajan loppu

Pidän siitä muutoksesta, joka minussa on tapahtumassa. En tiedä mistä se tulee, miksi se on tai mihin se on johtamassa, mutta tunnen sen läsnäolon. Muoto on muuntumassa, liukumassa toiseen vaiheeseen (ne ruusut ja ruusunmarjat), ja se on kiehtovaa kuin tanssiinkutsu.

Olen aina tuntenut, että tämä ei ole minun maailmani. Enkä tarkoita edes tätä kaupungissa elämistä, vaan koko tämä aika ja paikka ja elämäntapa. Ehkä se on tämä ulottuvuus. Kun pitää yrittää olla ihmisiksi. Sitä varten on pakko mukautua niin paljon kaikkeen, ja olen aina yhtä eksyksissä sen kaiken keskellä.

Tarkoitan tällä sellaisia asioita, jotka ovat suurimmalle osalle ihmisiä itsestään selviä, sellaista mitä ei koskaan tarvitse edes ajatella. Vaatteiden käyttäminen, ruuan syöminen, käveleminen kadulla, ihmisten tapaaminen, katsekontakti, kynsien leikkaaminen silloin kun ne ovat pitkät, eikä ainoastaan maanantaisin, astioiden käyttäminen piittaamatta siitä millaisessa suhteessa niiden sisällön tuoksu, maku tai rakenne on verrattuna astian luonteeseen, arkisten asioiden tekeminen puolihuolimattomasti, vessatauon pitäminen vaikka jokin on kesken, kirjoittamiseen keskittyminen silloinkin kun joku hengittää samassa asunnossa, normaalista työelämästä selviytyminen ja suurimpana kaikesta, sen megalomaanisen aistiärsyketulvan suvereeni suodattaminen, jonka keskellä taukoamatta elämme, ja jota suurin osa ei tunnu edes huomaavan.

Ja hyvä niin. Sillä kun panee kaiken merkille, huomaa ja havaitsee, kun ei kotona istuessaan pysty hetkeen hengittämään, koska talon ohi ajavan suuren ajoneuvon aiheuttama muutos ilmanpaineessa saa korvat särkemään, kun kokee kaiken joka aistin täydeltä ja niin monella eri tasolla, eikä pysty ohittamaan tai unohtamaan mitään – ei tätä ihmisluontoa ole rakennettu kestämään sellaista loputtomiin.

Täällä, tässä elämässä tällä tavalla, olen aivan itseni sivussa, eksyksissä ja vääjäämättä onneton, silloinkin kun kaikki on oikein hyvin.


Näen sisälläni tunturimaisemia, erämaata ja arktista merenrantaa. Nämä toisen ulottuvuuden elävät kuvat ovat osa moniaistista kokonaisuutta. Värejä, valoa, tuoksuja ja tuntuma iholla. Kaiken läpäisevä äänimaisema. Kokemus jota taide voi tavoitella, mutta ei lopulta voi tehdä sille oikeutta.

Se tila ja avaruus. Olen hyvin onnellinen tietäessäni, että edessäni on tämä elämänmuutos jonka aistin, mutta josta en tiedä vielä mitään. Tunnen tässä sen niin monesti aiemmin kokemani avaruudellisen tilan. Sen jännittävän eri ulottuvuuksien läsnäolon, kuin jokin ei tästä maailmasta peräisin oleva energiaportaali olisi auki, ja minä istuisin sen rappusilla ihaillen maisemaa.

Translate »