Mikä tahansa hänen salaisuutensa olikaan, minäkin olen oppinut yhden salaisuuden, nimittäin: sielu on vain olemisen tapa – ei pysyvä tila – ja mikä vaan sielu voi olla sinun, jos löydät sen aallot ja seuraat sitä. (Vladimir Nabokov)
Iltaisin ajaudun merenrannalle. Istun penkillä kirjoittamassa katoavan valon hämyssä. Kuuntelen ajan kuiskivan rantakaislikossa, tunnustelen sen sävyä ja suuntaa. Mitään en tiedä, mitään en ohjaa. Kuljen vain aistien auki kuin ulappa. Yllätyn jokaisesta hetkestä.
Tänään on uusikuu Leijonassa. Mielenkiinnolla odotan ilmestyykö blogiin jotain siitä kertovaa kirjoitusta. Kesäloma imaisi tutkimaan ikigain olemusta ja elämän leikkiä. Sitä, miten “tää taas lopettais kaiken”, niin kuin rannalla telmivä lapsi. Tanssisi matalaksi rakentamansa linnoitukset, ja keksisi kaiken uudestaan.
Joka päivä on mahdollisuus ajatella itsensä uudelleen ja tehdä mitä huvittaa ja olla tekemättä sitä mikä ei huvita. Aihe, josta kinastelin äitini kanssa jo yhdeksän vuotiaana. Sillä näkemykseni mukaan elämässä mikään muu ei ollut pakollista, kuin kuolema (eikä välttämättä aina sekään). Äiti oli eri mieltä, mutta hän ei vain ymmärtänyt mitä tarkoitin. En sanonut etteikö sillä olisi seurauksia. Tarkoitin vain, että kaikki on pohjimmiltaan valintaa. Sekin mikä valitaan, koska on pakko.
© 2023 Kirsi Halla-Seppälä
Kuvaaja: Adrien Olichon
