Ikkunat, jotka pestiin vain kuukausi sitten, ovat jo aivan likaiset. Siitepöly on kerrostunut pehmeän keltaiseksi filtteriksi kirkkaan lasin pintaan. Se siivilöi hyvin valoa. Vielä kun jokin siivilöisi tätä ääntä myös. Liikenne ärjyy kuin ikiaikainen merihirviö, velloo ja kohisee, silloin kun ei huuda.
Olen elänyt siinä niin kovin tutussa, meduusamaisessa olotilassa taas monta viikkoa. Elämäni kulkee laskuveden ja nousuveden liikkeissä, kuunvaiheissa, vireystason nousuissa ja laskuissa, kosmisena sisään- ja uloshengityksenä. Mutta kun olen vuosien päämäärätietoisen toiminnan tuloksena vihdoin saanut järjestettyä kaiken niin, että voin antautua sille, eikä enää tarvitse yrittää väkisin toimia itseäni ja olemassa olevaa vaihetta vastaan, ei siinä ole mitään ongelmaa. Tilanne ei ole ongelma. Se jos sille tilanteelle ei ole tilaa, on.
Silloin kun tiedän mitä pitää tehdä, ja olen siinä vireessä että tekemiseen tarttuminen on mahdollista, kuvittelen olevani melkein normaali ihminen.
Tuon lauseen halusin kirjoittaa jo monta tuntia sitten. En ehtinyt. Epäilen että mielessäni on vanhan kylmäkomeron kaltainen tila, jossa on säilössä lukematon määrä sanoja ja lauseita, joita en ole ehtinyt käyttää. Se tuoksuu samalla tavalla kostealta maalta kuin mummolan hillokellari, tuo itse tehtyjen säilykkeiden arkeologinen kätkö. Sanoja viiden vuosikymmenen takaa. Osa taatusti homeessa.
Tämä perääntyvän Merkuriuksen aika on tuonut siihen tyypillisesti liittyvää säätöä, enemmän kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Paljon kaikenlaista. Mutta kun tietää että ”se kuuluu asiaan” ei se niin haittaa. Ainakaan vielä ei ole ollut ongelmia minkään oikeasti vakavan suhteen. Pientä vesivahinkoa työhuoneella ja verivahinkoa kehossa ja vanhojen traumojen aktivoitumista ja totaalinen uupumustila ja kaikenlaista, kaikenlaista. Olkoon.
Olen kaivannut kirjoittamista, mutta en ole tarttunut sanoihin. Olen nukkunut kaikki päivät. Verenvuoto alkoi kun olin pimennysportilla, sieltä kävi kova tuuli ja se halusi imaista minut mukaansa vanhoihin pyörityksiin. En mennyt. No ihan vähän vain, hetkeksi aikaa, mutta pidin molemmat jalat maassa ja vedin oven kiinni kun olin saanut tarpeekseni.
© 2021 Kirsi Halla-Seppälä
