Olen viime päivinä viipyillyt erään pelon äärellä. Tänä aamuna keittiössä puuhaillessa yhtäkkiä ymmärsin, mistä siinä on kysymys.
Muistin erään hetken vuosien takaa. Tyttäreni oli kolmevuotias ja seisoi ulkona katsomassa moottorisahalla puita pilkkovaa isäänsä. Hetken päästä tyttö kipaisi luokseni kasvot kalvenneina.
“Äiti, minua pelottaa!”
“No kulta, mikä sinua pelottaa?”
“Mitä jos isi leikkaa minua moottorisahalla?”
“Voi rakas, eihän se sinua sillä leikkaa, kun puita vaan. Sinähän olet sen rakas tytär Lumi.”
“Niin, mutta jos se unohtaa että minä olen Lumi, ja muistaakin että minä olen puu.”
Miten hemmetissä aikuinen ihminen nyt voi pelätä, että joku luulee sitä puuksi ja leikkaa sitä moottorisahalla, voisi joku ajatella. Vaan silti haluaisin kuulla sanottavan “Eihän se sinua halua satuttaa, sinähän olet sille tärkeä ihminen.” Ja pieni tyttö minussa sanoo, “mutta jos se vain luuli että olin, ja nyt näkeekin että olen pelkkä puu.”
Sydäntä kylmää. Mitä jos, mitä jos… ja moottorisaha laulaa.
Viiltävä pelko. Ei ole nyt ihan tiikeriä? Tai pohjimmiltaan lopputulos sama. Mutta tärkeän ihmisen kanssa on epävarma, paljaana. Alussa tai sitten muutoskohdissa – kun ei tiedä. Molemmin puolin. Mutta kun olet tärkeä, et ole puu. Moottorisaha on hiljaa. Anna muiden laulujen kuulua. Sellaisten kauniiden, rauhoittavien, voimaannuttavien. Ja puhukaa?
Kiitos Helena! Kirjoitat ihanasti, ja oikeassakin vielä olet. :)