Kun sisin itkee verta

Aika harva tietää, että ei kovinkaan kauan sitten, olin yli kaksi vuotta kotona. En käynyt ulkona, en mennyt kauppaan, en istunut ratikassa, en käynyt kahvilla, en tavannut ketään, en mennyt ystävien häihin, kummipojan rippijuhliin enkä toisen kummipojan lakkiaisiin. En käynyt kylässä enkä katsomassa ikääntyvää muistisairasta äitiä. Töitä kyllä tein. Yrittäjän polun valinneena oli pakko.

Havahduin äsken ajatukseen, että koronakaranteeni on tutustuttanut monet siihen, mikä on ollut omaa arkipäivää jo pitkään. Ehkä voisi kutsua itseään onnekkaaksi, kun elämä on ohjannut tähän suuntaan, antanut enemmän kuin tarpeeksi kokemusta ja toimintamalleja siitä, että ei pääse töihin (tai kauppaan tai kävelylle), että kaikki on epävarmaa eikä mistään voi tietää mihin suuntaan ollaan menossa vai ollaanko mihinkään.

Kun mitään ei voi ennakoida eikä edes kuvitella kontrolloivansa – viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen – sitä vähitellen alkaa antautua.

Perustin yritykseni tässä muodossaan kuin se nyt on vuonna 2008. Yhden naisen rakkaus, visio ja elinkeino. Sillä on yksin maksettu vuokrat, ostettu koulukirjat ja toppatakit, ruokittu koko katras, lapset ja kissat ja kanit ja kesyrotat. Tämän elinkeinon kanssa, joka on täysin riippuvainen siitä että minä olen toimintakykyinen ja pystyn antamaan läsnäoloani, aikaani, osaamistani ja ammattitaitoani asiakkaalle, olen saanut kasvaa. Se on ollut innostavaa, mutta myös pohjattoman epävarmaa, kuormittavaa ja toisinaan myös pelottavaa. Luojan kiitos optimismista ja luottamuksesta, supervoimani on resilienssi.

On varmasti idioottimaista pyörittää yksin oman itsen varassa toimivaa yritystä kun kantaa kehossaan sellaisia mutaatioita ja geenipoikkeamia kuin itselläni on. Viimeisen kolmen vuoden aikana olen joka vuosi ollut korvauksettomalla sairaslomalla 3 – 6 kuukautta ja jaksamiselle välttämättömät lomat päälle. Korvauksettomat siksi, että Kela kyllä maksaa yrittäjälle sairaspäivärahaa maksetun YEL-vakuutuksen määrän pohjalta (kerran sain sitä ja kolmen kuukauden saldo oli muutaman satasen), mutta se edellyttää tietynlaisia Kelan hyväksymiä diagnooseja.

Lauantaina kävin hoitamassa kahden viikon ruokaostokset ja raahasin painavat kassit kotiin. Sunnuntaina istuin vessassa keskellä verilammikkoa. Ja maanantaina. Ja tiistana. Ja tänään. Kukaan ei voi tietää kuinka kauan taas tällä kertaa ja miten tästä nyt selvitään.

Kertoo varmaan paljon siitä miten kauan tämän kanssa on eletty, kun eniten harmittaa se ettei pysty imuroimaan eikä nostamaan kissanhiekkasäkkiä.

No mutta entäs Korona. Kerrankin ei tunnu siltä että on pakko lähteä vastaanotolle ja vetää ryhmät työhuoneella, nostella ja siirrellä tuoleja ja hoitopöytää. Tiedän, tiedän, kun sisin vuotaa verta, ei missään tilanteessa pitäisi tuntua siltä että on pakko, mutta ymmärrätte varmaan miten pikkuyrityksen käy jos aina milloin sattuu perutaan varatut palvelut ja maksetut ryhmät, siirrellään ja sumplitaan osaamatta koskaan sanoa milloin ehkä onnistuu.

Tänään teen tulkintoja sängyssä. Laitan kynttilät palamaan ja musiikkia soimaan. Illalla tapaamme Sydänyhteysryhmän kanssa. Ja minä olen sängyssä. Vihdoinkin ja kerrankin, juuri niin kuin pitää. Tarvittiin näköjään maailmanlaajuinen virusepidemia, että annan itseni olla ja vuotaa. En mene kävelylle. En mene kahville. En mene kauppaan. Mutta töihin menen. Ihan omaan suloiseen sänkyyni. Tervetuloa tulkintaan! ♡

Siirry työkalupalkkiin