Kun jokin sykli päättyy, emme yleensä tiedä onko se alku vai loppu. Järjellä voimme ajatella vanhan päättymisen olevan uuden airut, mutta kokemuksellisella tasolla saatamme tuntea vain luopumisen tuskaa ja hiljaiseksi vetäviä loppuja, päättymistä päättymisen jälkeen.
En tiedä onko tämä viimeinen kirjoitukseni tähän blogiin, vai kenties ensimmäinen uuden sarjan alussa. En toimi enää ammattia harjoittavana astrologina, vaikka teenkin vielä satunnaisesti tulkintoja, jos joku sellaista sattuisi kaipaamaan.
Enemmän kuin astrologi koskaan, olen aina ollut näkijä ja mystikko. Elämäntehtävänäni – itse elämän kokemisen ohella – on auttaa ihmisiä palauttamaan tietoinen kontakti korkeampaan itseensä ja palaamaan mielen hallinnasta sydänyhteyteen ja sisäiseen ohjaukseen. Olen vuosia yrittänyt käyttää astrologiaa työvälineenäni tässä missiossa, mutta se ei ole siihen tarkoitukseen paras menetelmä.
Minulle astrologia ei ole tekniikoita, avainsanoja, ominaisuuksia, luonteenpiirteitä, hyviä ja huonoja aikoja, tulevien ennakointia tai luonteen hiomista, pyrkimystä tulla paremmaksi ihmiseksi. Minulle astrologia on, sanojen, käsitteiden, määritelmien, selitysten, uhkakuvien ja lupausten sijaan energiaa, sisäinen kokemus. Astrologinen syntymäkartta tai ajankuva ovat minulle elävää ja kokemuksellista, kuin elokuva johon voin hetkeksi astua sisään.
Kartta symboleineen on kuvia, värejä, tuntemuksia, tuoksuja, makuja, musiikkia ja harmoniaa. Se on lähes aistillista kokemista ja sisäistä tietämistä. Se on toiminut elämässäni kompassin tavoin, kuin tähdet merimiehille ja muille matkaajille vuosisatoja sitten. Ei kuitenkaan ulkoapäin tulevana opastuksena, vaan sisäisenä tuntemisena siitä miten asiat ovat, missä on itä ja missä länsi, ja minne itse sijoitun matkallani juuri nyt, mistä tulen ja mihin suuntaan olen menossa.
Nyt tätä kirjoittaessa – tänä kylmänä tammikuun aamuna, kun lumi heijastaa auringon valoa lähes silmiä vihlovalla kirkkaudella – tunnen että se on alku. Kyllä, se on alku.
© 2014 Kirsi Halla-Seppälä
