Ajan energiat: Saturnus neliö Venus/Jupiter
Jupiter on tänään yhtymässä Venukseen Leijonassa ja sen pohjalta aikaa tulkittaessa ilon pitäisi olla nyt ylimmillään. Näkyvää, prameaa, ylenpalttista, paistattelevaa, kuninkaallista… Olen kuitenkin huomannut, että monelle tämä aika – erityisesti viime päivät – on tuntunut käsittämättömänä väsymyksenä, motivaation puutteena ja alakuloisuutena. Surua ilmassa. Huikea määrä yhtä aikaa perääntyviä taivaankappaleita on nostanut pintaan vanhoja asioita, kesken jääneitä juttuja ja sekä perittyjä että karmallisia latauksia, joista tietoisella mielellä ei todennäköisesti ole mitään käsitystä. Erityisesti tässä ajassa huomio kiinnittyy Saturnukseen. Se on juuri oikaissut suuntansa keväällä alkaneen perääntymisjaksonsa jälkeen ja on päättelemässä noin 2,5 vuoden matkaansa intensiivisessä ja puhdistavassa Skorpionin merkissä. Saturnuksen neliö Skorpionista Jupiter/Venus yhtymälle Leijonassa on ihanan armoton, kuin kristallisäde joka kohdistaa polttopisteensä juuri siihen pimeimpään ja hävettävimpään sisimpämme kolkkaan. Ajan energia vetää monet meistä nyt rajoitustemme ja pelkojemme äärelle oikein isomman kautta. Miksi? Jotta voisimme elää ja kokea sen kaiken ja olla aitoja, ehyitä ja kokonaisia ihmisiä.
Jos kysyt “koska tämä loppuu?” tai “milloin koittavat paremmat ajat?” et ole vielä ymmärtänyt sitä mikä siunaus Saturnus on, et sitä miten jokainen tunne on olemassa siksi, jotta kokisimme sen, ei siksi että juoksisimme sitä pakoon tai “puhdistaisimme” sen. Tämä on loistava hetki pysähtyä, olla rehellisesti sitä mitä on ja pysyä läsnäolevana kaiken sen kanssa, mikä tässä hetkessä on todellista. Emme ole täällä tavoittelemassa jotain mielikuvaa siitä “mitä pitäisi olla” vaan kokemassa täydesti sitä “mikä on”. Hyväksyen, tarkastellen, uteliaana… ja ellei vielä nyt, ehkä jonain päivänä, täynnä kiitollisuutta.
It made me human. It made me deeper. And compassionate. And real.
Tila surulle
Surusi ei sano: “Ole kiltti ja paranna minut tai vapaudu minusta”. Se ei sano: “Ole kiltti ja hankkiudu minusta eroon, turruta itsesi minulle, teeskentele etten ole täällä.” Se ei todellakaan sano: “Ole kiltti ja valaistu, jotta voin kadota!”
Suru ei tule rankaisemaan sinua tai paljastamaan sinulle mikä “henkinen epäonnistuja” oletkaan. Suru ei ole merkki siitä että olet kehittymätön ja kaukana parantumisesta, heräämisestä, valaistumisesta tai rauhasta. Surun läsnäolo ei ole merkki siitä että olet tehnyt jotain väärin.
Suru vain kuiskaa: “Saanko tulla sisään? Olen väsynyt, kaipaan lepoa.” Ja sinä vastaat: “Mutta suru, en tiedä miten osaisin päästää sinut sisään.”
Ja suru vastaa: “Ei haittaa, ei sinun tarvitse tietää. Minä olen jo täällä.”
Ja silloin me kumarramme surulle, me tunnistamme miten sen saapuminen on jo hyväksytty, miten meissä on riittävästi tilaa surulle, miten emme ole “surullinen tapaus”, emme surun saastuttamia vaan tila surulle, sen huone, sen koti, sen pelastus, sen rakastava syleily: ei niin että se olisi päämäärä, vaan niin kuin se olisi meidän luontomme – tietoisuus itse, joka on jo ennestään vapaa.
Älä paranna itseäsi surusta, anna surun parantaa sinut. Anna sen näyttää tietä kun olet unohtanut. Anna sen paljastaa rakkauden mysteerit. Anna sen muistuttaa sinua mittaamattoman laajasta sydämestäsi, siitä ettet suostu leikkaamaan pois mitään osaa muinaisesta itsestäsi.
Anna surun auttaa sinua muistamaan se suurempi Onnellisuus jota tanssit kun olit nuori.
(Jeff Foster)
Room for Sadness
Your sadness doesn’t say, “Please fix me, heal me, or release me”. It doesn’t say, “Please get rid of me, numb yourself to me, pretend I’m not here”. It certainly doesn’t say, “Please get enlightened so I can die!”.
Sadness does not come to punish you, or reveal to you what a ‘spiritual failure’ you are. Sadness is not a sign that you are unevolved or far from healing, awakening, enlightenment, peace.
The presence of sadness is not an indication that you’ve done something wrong.
Sadness only whispers, “May I come in? I am tired, I long for rest”.
And you reply, “But sadness, I don’t know how to allow you in!”
And sadness replies, “It’s okay. You don’t need to know. I’m already in”.
And we bow to sadness then, we recognise how it’s already allowed in, how there’s enough room in us for sadness, how we are not ‘the sad one’, not contained within sadness, but the room for sadness, its space, its home, its salvation, its loving embrace; not as a goal, but as our nature – consciousness itself, already free.
Don’t heal yourself from sadness; let sadness heal you. Let it show you the way when you have forgotten. Let it reveal to you the mysteries of love. Let it remind you of your vast heart, your refusal to split off from any part of your ancient Self.
Let sadness help you remember that bigger Happiness you danced when you were young.
(Jeff Foster)
© 2015 Kirsi Halla-Seppälä
