Olen huomannut viime päivinä ajattelevani blogia. Että mitä jos. Että ehkä pitäisi. Että jos vaikka. Tulisi kirjoitettua jotain ja yllätyttyä itsekin. Tulisi huomattua asioita. Tulisi ymmärrettyä jotain mitä muuten ei tajuaisi. Tulisi nähtyä, muistettua ja jaettua.
Mutta toisaalta. Olen tehnyt juuri sen suuren siirtymän – tai se on tapahtunut minulle – missä elämäni ei ole enää jonkin virtuaalisen kuplan sisällä, puhelin kädessä tai läppäri sylissä, vaan enemmän oikeaa, kehollista ja aisteja ruokkivaa tekemistä. Siivoamista ja kodin järjestelyä. Aamukävelyitä. Ruuanlaittoa. Kirjan lukemista. Kukkien haistelua. Käsissäni pitelemäni valokuvanipun selaamista. Oikeita asioita. En halua enää pois tästä elämästä. En halua tulla imaistuksi mihinkään mistä olen juuri päässyt pois.
Ja silti. Tekee mieli edes kokeilla.
Olen siivonnut ja järjestellyt paljon kotia. Kun loputon suoratoistopalveluiden mahdollistama television katsominen, puhelimen selaaminen ja jatkuva töissä oleminen ovat poissa, tulee tehtyä kaikenlaista. Järjestin keittiön teelaatikon, kylpyhuoneen korit, tasot ja kaapit, makuuhuoneen pienen kirjahyllyn ja kaikenlaista muuta. Iltaisin hekumoin ajatuksella, miten kohta ei ole enää mitään paikkaa missä olisi kaaosta, epäjärjestystä tai jotain tarpeetonta sälää mistä ei ota mitään tolkkua. Se tuntuu hyvältä, selkeyttää sisäistä tilaa ja oloa itsessänikin.
Katsoin viikonloppuna kaksi hyvää elokuvaa Yle Areenasta. Visuaalisesti taidokkaan, eleettömän, avaraa tilaa ja harmoniaa hengittävän ”After Yang” ja koskettavan riipaisevan, kauniin ja lämpimän ”The Quiet Girl”. Poimin usein muistiin koskettavia sanoja kirjoista, elokuvista tai satunnaisista keskusteluista. Tämä jäi mieleen Hiljaisesta tytöstä.
”Moni jättää käyttämättä tilaisuuden olla sanomatta mitään. Ja menettää sen vuoksi paljon.”
Seán, The Quiet Girl (2022)
Teksti: Kirsi Halla-Seppälä
Kuva: Mink Mingle / Unsplash