Kirjoitin lauantaina Uudenkuun ajankuvassa vastuunotosta eli siitä miten aikuisena on omalla vastuulla pitää huolta omista tunteistaan ja hyvinvoinnistaan. Julkaistuani kirjoituksen, sain eräältä lukijalta palautetta, missä kerrottiin että teksti oli herättänyt hänessä voimakkaan tunnereaktion.
Koska en tunne tätä henkilöä joka minulle kirjoitti, enkä tiedä mistä hänen elämässään on kysymys, ei vastaukseni ole suoraan osoitettu hänelle. Sen sijaan tämä – ikään kuin kutsuvana metsäpolkuna – johdatti minut asian äärelle, joka on yleisinhimillinen ja niin monille meistä tuttu.
Siitä halusin kirjoittaa.
Usein käy juuri näin, että jokin kommentti tai lausahdus herättää minussa vastakaikua, mutta vastaus ei ole niinkään suunnattu yksilölle, vaan käsittelen asiaa yleisellä tasolla ja toivon että siitä on jollekin hyötyä.
Lukijalta saamani palaute:
“..vapautumisen elementit ovat tarjolla heille, jotka ottavat vastuun omasta tilanteestaan ja suostuvat kasvamaan yrittämättä paeta kipua tai vältellä tilanteen esiin nostamaa epämukavuutta” (lainaus uudenkuun ajankuvasta)
Itkin kovasti lukiessani tämän, ei ole aina helppoa ottaa vastuuta. On lisäksi muitakin ongelmia kun lapsuusasioiden selvittely. Ehkä niistä johtuvia mutta kuitenkin. Tajuan että tässä omia ongelmiani projisoin mutta reaktio kirjoitukseen oli voimakas. Terv. rapu
Luettuani tämän, kaksi asiaa heräsi eloon ja halusi saada sanat. Ensimmäinen on tämä “lapsuusasioiden selvittely”. Tämä on tuttu ajatus myös silloin, kun työskennellään menneiden elämien kanssa. En usko että menneisyyden asioita voi (tai kannattaa) selvitellä. Mutta äärimmäisen harvoin menneisyyden tai lapsuuden asiat, silloin kun niillä viitataan kipeisiin kokemuksiin, vanhoihin haavoihin tai traumoihin, ovat menneisyyden asioita. Ne ovat nykyhetken asioita.
Olivat ongelmien juuret sitten lapsuudessa tai vielä kauempana, jos asia tuntuu vielä vaikealta, kyseessä ei ole menneisyyden ongelmat, vaan niiden pohjalta syntyneet vaikeudet eli nimenomaan se nykyhetken ongelmalliseksi koettu elämäntilanne.
Menneisyyden ongelmat ovatkin menneisyydessä tapahtuneiden kokemusten myötä syntyneitä, syvään juurtuneita alitajuisia ohjelmointeja, joiden pohjalta luomme todellisuuttamme ja koemme kokemuksiamme tässä ja nyt.
Olen monien vuosien ajan ohjannut tähän aiheeseen porautuvaa koulutusta, joka kulkee nimellä “Menneiden elämien ohjelmoinnit ja karmallinen purku”, ja vaikka nimi voisi antaa muuta olettaa, kaikki työ mitä kurssilla tehdään, kohdistuu nykyhetkeen ja kaikkein ajankohtaisimpiin (usein samankaltaisena toistuviin) ongelmiin.
Työskennellessämme menneisyydestä peräisin olevien ohjelmointien kanssa, olemme koko ajan tässä ja nyt, ajankohtaisten ongelmien ytimessä. Menneisyydessä muodostuneet uskomukset, asenteet ja toimintamallit – alitajuiset ohjelmoinnit – toimivat NYT, luovat kokemuksiamme NYT, saavat aikaan elämäntilanteita NYT.
Alitajuiset ohjelmoinnit ovat elämässämme nyt läsnäolevan ongelmallisen ihmissuhdedynamiikan, elämän pelon, häpeän, alisuoriutumisen, epäonnistumisen kokemuksen, hädän, pettymyksen, talousvaikeuksien, kipeiden tunteiden ja kärsimyksen taustalla. Näin ollen “lapsuusasioiden selvittely” ei ole jonkin kauan sitten tapahtuneen ajattelemista tai siitä puhumista, vaan tässä hetkessä tapahtuvaa näkemistä, ymmärtämistä, kasvamista, muuttumista ja eheytymistä sen suhteen, mikä elämässä hirttää kiinni NYT.
Vastuunotto itsestä ymmärretään usein väärin, jolloin se alkaa kuulostaa vaativalta, ankaralta ja syyllistävältä.
Toinen tästä arvokkaasta palautteesta virinnyt teema liittyy siihen, mitä vastuunottaminen itsestä oikeasti tarkoittaa. Tässä teksti, jonka puhelimella näpyttelin sosiaalisen median kommenttilaatikkoon vastauksena tuohon saamaani viestiin.
“Kiitos jakamisesta. Vastuunottaminen on todellakin vaikea prosessi, erityisesti jos taustalla on vaativuutta, joka saattaa vääristää sen, mistä vastuun ottamisessa oikeasti on kysymys.
Se ei ole sitä, että pitäisi osata jo jotain mitä ei osaa, olla jotain mitä ei ole tai selvittää vaikealta tuntuvat tilanteet itse.
Se on pikemminkin sitä, että hakee apua, katsoo itseään lempeästi ja alkaa hiljalleen opetella uusia, rakastavampia suhtautumistapoja, ja ennen kaikkea sitä, että on rehellisesti sitä mitä on, kaikkine tunteineen ja sotkuineen, tuomitsematta ja kritisoimatta, mutta vakavoituen sen äärellä, että on omalla vastuulla huolehtia itsestään, omista tarpeistaan ja hyvinvoinnistaan hakemalla sellaista tukea ja apua mitä tarvitsee.
Vastuunotto itsestä ja omista tunteista ei tarkoita sitä, että kaikki pitää hoitaa ja kantaa yksin, se on oikeastaan sen vastakohta. Voi olla että tämä vastaukseni ei liity mitenkään sinun tilanteeseesi, mutta tällaista heräsi kun luin kauniin ja koskettavan kommenttisi. Kiitos siitä.”
© 2021 Kirsi Halla-Seppälä
