Sydän on ollut viime päivinä tosi raskas, mutta mitä se ketään auttaa, jos itken Palestiinassa käsittämätöntä kauhua ja vääryyttä kärsivien puolesta?
Olin perjantaina Helsingissä Elielinaukiolla mielenosoituksen alkaessa. Halusin jäädä ja olla mukana, mutta en voinut. Laahustin painavin askelin kohti Kampin linja-autoasemaa, palestiinalaisiin kohdistuvaa sortoa ja kansanmurhaa vastustavien iskulauseiden kaikuessa selkäni takana.
Kaukoliikenteen terminaalissa linja-auto saapui laiturille vain muutama minuutti ennen lähtöaikaa. Kuljettaja sadatteli turhautuneena, kuinka siellä marssitaan ja osoitetaan mieltä Palestiinan puolesta, ja LIIKENNE VIIVÄSTYY.
Edessäni olleet keski-ikäiset naiset liittyivät puheeseen päivitellen paheksuvaan sävyyn sitä, kuinka taas kaikenlaista turhaa hössötystä. “Näyttää joka viikko joku keksivän osoittaa mieltään milloin minkäkin asian puolesta.”
Jokin sisälläni meni rikki.
Halusin huutaa.
Normaalisti olisin osallistunut keskusteluun. Sillä kun kuulen tai näen jotain mikä koskettaa, en osaa muuta kuin sanoa suoraan mitä koen, reagoin automaattisesti (mutta aina hyvin kohteliaasti).
Nyt tiesin, etten pystyisi kontrolloimaan tunteitani, joten käytin kaiken olemassa olevan tahdonvoimani pysyäkseni hiljaa, pitääkseni kasvoni peruslukemilla ja tukahduttaakseni tunteeni, etten olisi alkanut itkeä.
Könysin paikalleni, lysähdin parhaat päivänsä nähneelle tekonahkaiselle istuimelle, loin silmäni ikkunalasissa oleviin halkeamiin ja pidättelin kyyneliä, jotka halusivat vieriä siksi että ihmiset kärsivät. Siksi että ihmiset ovat niin julmia, että saavat toiset ihmiset kärsimään. Ja juuri nyt, kaikkein eniten siksi, että ihmiset eivät välitä.
“Kaikkea sitä, on se kyllä, kun vähän väliä on joku osoittamassa mieltään milloin minkäkin pikkujutun vuoksi.”
Ja me täällä lämpimässä ja turvallisessa linja-autoterminaalissa saamme istua ja odottaa ruokaa ja juomaa täynnä olevan elintarvikekioskin ikkunalaseihin nojaillen. Niinkö? On se kyllä kohtuutonta. Huutava vääryys. Ja bussikin oli melkein myöhässä sen vuoksi.
“Olisi voinut olla.”
En saanut hiljennettyä mielessäni pyöriviä kaikuja.
Ja mitä edes olisin sanonut heille, jos olisin siinä hetkessä luottanut kykyyni puhua rauhallisesti ja ilman voimakasta tunnereaktiota?
En tiedä. Ehkä olisin kysynyt eivätkö he ole tietoisia siitä, että meneillään on kansanmurha. Ehkä olisin tiedustellut onko kyse siitä, että ei ole ymmärrystä vai siitä että ei vaan kiinnosta?
K-A-N-S-A-N-M-U-R-H-A
Kuka on vastuussa? Kenen on syy?
Heidän, jotka pitelevät aseita, tappavat ja kiduttavat? Heidän, jotka ovat vallassa ja hyötyvät taloudellisesti palestiinalaisten sorrosta? Meidän, ketkä tiedämme mitä tapahtuu, mutta emme jaksa kiinnostua tai välittää, koska asia ei koske itseä tai omaa lähipiiriä?
Näin jossain jokin aika sitten lauseen, joka meni suunnilleen näin: “Oletko koskaan miettinyt, mitä olisit tehnyt, jos olisit ollut Hitlerin aikaan todistamassa natsisaksan aikaisia hirmutekoja? No nyt tiedät. Teet sitä nyt.”
Mitä sitten voin tehdä?
Voin lahjoittaa rahaa. Voin osallistua mielenosoituksiin tai näyttää tukeni muulla tavoin. Voin olla tukematta taloudellisesti kansanmurhaa ja boikotoida israelilaisia tuotteita. Voin olla levittämättä vihaa lietsovaa tai väärää tietoa somessa. Voin rukoilla.
Jos ei muuta, niin voin ainakin välittää ja edes toivoa parasta.
Alla olevista linkeistä pääset lahjoittamaan rahaa humanitaarista apua Gazaan tarjoavalle järjestölle. Yleensä suosittelisin jotain pientä kansalaisjärjestöä, mutta tässä tilanteessa, kun toimintaympäristö on vaarallinen ja pääsy kriisialueille vaikeaa, suuremmilla järjestöillä on paremmat mahdollisuudet auttaa. Muun muassa Unicef ja Anera auttavat sodan keskellä kärsiviä perheitä toimittamalla heille ruokaa ja hygieniatarvikkeita.
Kiitos.
