Turvallisuuden kultaseittiä

hetket jolloin ikävöin metsää niin että sydäntä vihloo

On ollut tosi rankka viikko. Sellainen että itkettää koko ajan, mutta täytyy vaan hengittää sisäänpäin ja kannatella maailmoja harteillaan. Tai ainakin yhtä maailmaa.

Sellainen että on peloissaan ja eksyksissä, mutta koska joku toinen on sitä vielä enemmän, täytyy puhua niin kuin tietäisi jotain, huokua vakaata ja rauhallista tunnelmaa. Kutoa turvallisuuden kultaseittiä sanoillaan, vakuuttaa että kaikki on hyvin, kaikki järjestyy.

Kun on oltava vahva, ohitettava kaikki omat tunteensa voidakseen olla toista varten, vaikka tuntuu ettei osaa eikä pysty. Kun kaipaa syliin mitä ei ole. Silloin ikävöin metsää niin että sydäntä vihloo.

Katson ulkoilevia ihmisiä ikkunasta kateellisena. Vilkuilen säätiedotuksia kuin varkain, ja kadun jokaista henkäystä minkä joudun vetämään sisätiloissa. Tunnen tuhlanneeni kokonaisen elämän, kun kevät on kasvanut taaperosta neitokaiseksi, enkä ole ollut sitä näkemässä ja kokemassa.

Sen sijaan kirjoitin. Sanat tuovat lohtua, silloinkin kun metsä on kaukana.

Metsä on herännyt. Se vetää minua puoleensa kuin väkevä loitsu. Tunnen sen kutsun resonoivan joka solussani tasaisena ja pehmeänä surinana. Kuin suuri magneetti, se imee minua lähemmäs. Taivun melkein mutkalle yrittäessäni vastustaa sen voimaa, koetan sinnitellä ja selittää että minulla on Muuta Tekemistä.

Ei se minua itseään varten pyydä. Se pärjää erinomaisen hyvin ilmankin. Mutta minä en pärjää, ja se tietää sen. Minä eksyn ja hukun ja näännyn ellen mene. Ilman sitä kadotan kaiken millä on merkitystä.

Mikä voisi olla tärkeämpää kuin vihreinä parsinneuloina maanpeittoa puhkovat kielot ja punaisina rivistöinä tomerasti päivystävät sudenmarjan versot? Mitä muuta minun muka täytyy kuulla kuin mustarastaan iltalaulu, palokärjen jäkätys tai siilin tuhina sen paahtaessa syksyltä säästyneiden kuivien lehtien seassa itsekseen mutisten?

Missä muka olisi parempi istua kuin kevätauringon kuivattamalla rahkasammalmättäällä, silmät kiinni kokien ja aistien?

Kaipaan ja unelmoin. Muistan että pari viikkoa sitten, silloin kun viimeksi kävelin vielä paljaiden leppien oksien alla, jossain tuoksui ihan tuomilta. Miten voi, ajattelin, eivät ne vielä ole kukassa. Kaikki on vasta alkamassa.

Mutta tuoksu pyöri kujeilevana ympärilläni. Ehkä se leijui luokseni tulevaisuuden auki olevasta ikkunasta.