Kesäkuussa Sydänyhteysprosessin keskusteluryhmässä puhuttiin luottamuksesta. Eräs ihana ja viisas ryhmäläinen sanoitti kauniisti kokemuksiaan ja sitä, miten haluaisi lisää luottamusta elämään.
Aivan hennosti, siellä sanojen ääriviivoilla, saattoi aistia hienoista turhautumista ja ehkä ajatuksen siitä, että epäluottamus olisi omaa osaamattomuutta, josta pitäisi (olisi pitänyt jo) päästä eroon ja että luottamusta pitäisi (jo tässä vaiheessa) olla enemmän.
Lukiessani sitä, kauttani alkoi virrata sanoja:
“Kun kuulostelin ja tunnusteli tätä mitä kerroit, niin pieni ääni alkoi puhua ja kysyi voisiko sille epäluottamukselle tehdä tilaa, antaa sen olla siellä, kuunnella mitä sillä on sanottavaa?
Se ei varmaan ole valmis jättämään sinua, ennen kuin on varma että se on turvallista.
Sen tehtävä on ollut varmistaa juuri tämä asia, että olet turvassa, ja niin paljon se rakastaa sinua, että syöksyy aina kaikissa tilanteissa väliin, varmistaakseen ettei nyt vaan satu eikä tule pettymyksiä.
Tee sille pesä sänkysi vierelle ja juttele sille iltaisin.
Ehkä se kaipaa varmistelua, kuulluksi tulemista ja turvaa.
Älä sano sille että en halua sinua, sinusta ei ole mitään iloa, haluan tilalle sisaresi, Luottamuksen, sen kanssa olisi kaikki paremmin.
Tutustu ensin tähän pieneen sankariin ja suojelijaan, kiitä sitä ja lupaa pitää siitä huolta, niin kuin sekin on huolehtinut sinusta koko elämänsä ajan.”
© 2021 Kirsi Halla-Seppälä
