Oma ääni löytyy kokeilemalla

eli kuinka kurahousut meinasivat jäädä nurkkaan homehtumaan

Kirjoittamisen kynnys – julkaistavan tekstin kirjoittamisen kynnys – on kasvanut niin suureksi, että kiemurtelen tuskissani kuin kolmevuotias, jonka täytyy pukea toppapuvun päälle kurahousut. Tekee mieli juosta pakoon. Löytää vaatehuoneesta pieni nurkka mihin piiloutua. Istua siellä kädet silmillä ja toivoa, että eivät osaa etsiä sieltä.

Kun koti on siivottu, sähköpostit luettu ja kaikki oheisvitkuttelut tehty moneen kertaan, kaadan lasiin kombuchaa, laitan vastamelukuulokkeet korville ja asetan sekä puhelimen että tietokoneen lentotilaan.

Älypuhelin on rikkonut minut

Kirjoittaminen ei ole ongelma, teen sitä joka tapauksessa ja kaikesta huolimatta joka ikinen päivä. Keskittyminen tiettyyn aiheeseen on. Mieli ei tajua miksi ei nyt voi Googlettaa Ellen Thesleffin Firenzessä maalaamia teoksia tai sitä voiko lasikuitutapetin päälle maalata savimaalilla tai sitä miten kukinnan aloittaneet kasvit selviytyvät takatalvesta tai sitä miten nirson kissan saa totutettua uuteen ruokaan tai sitä kuka näytteli pääosaa elokuvassa On Chesil Beach tai sitä milloin Emily Brontë on syntynyt ja miten hänen syntymäkarttansa eroaa siskojensa Charlotten ja Annan kartoista – – –

Älypuhelimen liikakäyttö on rikkonut minut. En osaa enää keskittyä. En osaa erottaa merkityksetöntä olennaisesta. En osaa olla seuraamatta mielen sarjatulella syöttämiä impulsseja. Kaikki on tärkeää ja kaikki täytyy selvittää ja saada tietää heti. Mieli on kuin rajaton, hyperaktiivinen ja melko huonotapainen viisivuotias – ”Miksi, mitä, kuka, milloin, miten, kerro, kerro, kerro, haluan tietää. Nyt heti!”

Nytkin pitäisi päästä tarkastamaan, minkä ikäisenä lapsella on kyselyikä. En enää muista, kun omat lapset ovat kasvaneet aikuisiksi. Mutta muistan millaista se oli. Vaihe jolloin esikoiseni kyselyikä oli huipussaan, tuntui siltä kuin hän olisi kaapannut aivoni. En pystynyt keskittymään mihinkään, en edes ajattelemaan omia ajatuksiani, sillä joka hetki tuli jokin uusi kysymys mikä poiki seuraavan ja sitten seuraavan, loputtomana virtana aina aamun ensi hetkistä nukahtamiseen asti.

Jahas. Sisälläni asuu siis kolmevuotias kurahousuja pakoileva ketkale ja viisivuotias kyselyautomaatti. Se selittää paljon. Eikä minun edes tästä pitänyt kirjoittaa, vaan ihan jostain muusta, mutta kun aasinsillat ja johdannot venyvät artikkelin mittaisiksi, itse asia meinaa jäädä sanomatta. Rykäistäänpä sitten ilman sen pidempiä valmisteluja.

Luin pari päivää sitten Rick Rubinin instatililtä, että ”löydät oman äänesi kokeilemalla”. Luova itseilmaisu ja oman autenttisen äänen löytäminen ovat aiheita joista puhun paljon. Voit lukea erään aihetta käsittelevän kirjoitukseni täältä: “Oma ääni ja lääke nimeltä laulu”. Elävää astrologiaa opiskelevien oppilaitteni kanssa tämä onkin yksi koulutuksen keskeisiä teemoja; miten löytää oma tapa tulkita ja kertoa.

Ei tarvita tekoälyä suoltamaan geneeristä p*skaa

Vaikka tekoälystä puhutaankin nyt paljon, ja sen kirjoittamia artikkeleita ja jopa kirjoja (puhumattakaan sosiaalisessa mediassa liikkuvista sisällöistä), alkaa putkahdella kuin sieniä sateella, niin mielessäni on toinen ongelma. Nimittäin se, kuinka ihmiset jotka eivät ole löytäneet omaa ääntään tuuttaavat somekanavat täyteen sisältöä, mikä on silkkaa saman asian toistamista samoista näkökulmista, samoilla fraaseilla ja lauserakenteilla kuin tuhannet muutkin. Näitä lukiessa tuntuu kuin kirjoittaja olisi vain imaissut kaiken oppimansa itseensä ja sitten suoltanut sen ulos mitään sanomattomana geneerisenä ajatuksenvirtana.

Älä ymmärrä väärin. Mielestäni kaikki saavat ilmaista itseään miten haluavat ja on ihanaa että nykymaailmassa oman äänen kuuluville saaminen on niin helppoa. Harmittelen vain sitä, että se ”oma ääni” on yleensä pelkkää toistoa ja samojen asioiden pyörittelyä, koska sisältö tuotetaan ulkoa opitusta käsin (ihan niin kuin tekoälykin tekee), eikä omassa sisimmässä syntyneistä oivalluksista käsin.

Jotta voisi tuottaa aidosti autenttista sisältöä (eikä vain jostakin oppimansa variaatioita), täytyy osata havainnoida – nähdä ja kuulla – ajatella itse, keksiä itse.

Puhutaan vaikka astrologeista. On heitä jotka löytävät uusia lähestymistapoja, jotka kertovat asioista sen pohjalta mitä ovat itse kokeneet ja havainneet, jotka luovat uutta ja tekevät kaiken yksilöllisesti ja ennen näkemättömällä tavalla. Ja heitä, jotka vain toistavat oppimaansa jakaen sitä mitä ovat kuulleet ja nähneet muiden kertovan.

Ihan vähän aikaa sitten näin Threadsissa (Instagramin lanseeraama “uusi Twitter”), kuinka eräs astrologi peräänkuulutti sitä, että kaikki tuntuvat esittävän astrologiasta kirjoittamiaan asioita ominaan, eivätkä koskaan kerro mistä ne kuulivat tai keneltä olivat ne oppineet. Asioita toistetaan kuin omia ajatuksia tai yleisiä totuuksia, vaikka todennäköisesti kyse ei ole kummastakaan. Jäin miettimään tätä pitkään.

Mutta palataanpa Rick Rubiniin ja siihen mitä hän sanoi oman äänen löytämisestä.

”We find our voice through experimentation.”

Olen huomannut monen ajattelevan, että kunhan vain löydän oman ääneni, niin sitten alan käyttää sitä. Sitten uskallan puhua ja kirjoittaa, tai maalata, valokuvata, laulaa, soittaa tanssia – mikä valitsemasi väline onkaan. Mutta totuus on, että voit löytää sen vain kokeilemalla.

Ja siitä tässäkin kirjoituksessa on kysymys. Tässä vähän testailen ja tunnustelen, että mitä tästä on tulossa. Voi olla että menee ihan pieleen ja sitten nolottaa. Tai että suunta on oikea, läheltä liippaa, mutta ei ihan osu kohteeseen.

Ei voi tietää ennen kuin kokeilee.

Oma ajatukseni tätä ”Komorebi-kirjeitä” kanavaa perustaessa oli kirjoitella vähän mitä sattuu, päiväkirjamerkintöjä tai runoelmia, reflektioita tai tunnelmia. Ja sitten tuleekin heti tällaista jäkätystä jostakin asiapitoisesta aiheesta.

Mutta niin kuin kirjeet aina, ne ovat hetken tuote, joissa on läsnä kirjoitusajankohdan tunnelma. Jos alkaa analysoida ja ottaa kaiken liian vakavasti, tai mikä pahinta, jos erehtyy miettimään sitä mitä mieltä muut mahtavat olla, niin käy sillä lailla että se kolmevuotias liukas kurahousupakoilija onnistuu piiloutumaan niin hyvin, ettei ulos ole enää lähtemistä, ja kurahousut saavat jäädä eteisen nurkkaan homehtumaan.

Kurahousut ovat metafora julkaisun kirjoittamiselle. Muistutan vaan, ettet ihmettele.

Siksi päätin että tähän en suostu, ja lupasin julkaista aikaan saadun kirjoituksen, oli se sitten mitä hyvänsä. Joten tässä, kokeellisen kirjoituskeittiön tuotos tarjoiltuna teille tällä lailla näin raakana. Seuraavalla kerralla jotain ihan muuta.