Aloitin keväällä kouluttamaan tulevia astrologeja Sielunkarttakoulutuksessa, ja siellä minulta kysyttiin oman äänen löytymisestä. Siitä miten oppia sanoittamaan ajan energioita omin sanoin, miten tehdä tulkintoja omalla tavallaan, yrittämättä jäljitellä toisen tyyliä, kopioimatta opettajaa tai toistamatta ulkoa opittua.
Seuraavana päivänä olimme ystävän kanssa saman asian äärellä. Meillä on yhteinen tehtävä, ja jotta arjen imussa suhtautuisimme siihen asiaan kuuluvalla vakavuudella, olemme perustaneet yhdistyksen. Kaksi kertaa kuukaudessa kokoontuu kahden hengen kirjailijapiiri, jossa kirjoitamme, puhumme kirjoittamisesta, näytämme kirjoittamaamme – itkemme – ja sitten vaahtoamme ja vouhotamme uusimmista kirjarakkauksista, sekä läpi elämän mukana kulkeneista sanoista ja tarinoista.
Jokin suurempi on aina läsnä. Nauraa varmaan touhulle, joka näyttää hetkittäin maallikkosaarnaajien kokoukselle, kirjallisuusevankeliumin ekstaattiselle julistamiselle. (“Lue tämä kirja, rakastat sitä, se on aivan mieletön, se muuttaa sun elämän, en kestä että et ole lukenut sitä vielä!”) Vaikka näissä kokouksissa käännyttämistä, kääntämistä ja taivuttelua tapahtuu ainoastaan taiteillessamme sisäisiä virtauksia sanalliseen muotoon. Joskus se tuntuu samalta kuin yrittäisi pukea vauvaöljystä liukasta rimpuilevaa pikkulasta liian pieneen ja monimutkaisesti nyöritettyyn potkupukuun.
Ja kun illalla kotona istuin asioiden äärellä, ymmärsin mistä siinä on kysymys, jos ei koe olevansa hyvä kirjoittaja tai kelvollinen tulkitsija.
Muistin sen katkeran ajan elämässäni, kun en mielestäni ollut tarpeeksi hyvä laulaja. Eikä siinä olisi ollut mitään ongelmaa, ellen olisi epätoivoisesti, sydämeni pohjasta, enemmän kuin mitään muuta, halunnut olla erinomainen tai peräti ihmeellisen loistava laulaja. Se oli tärkein päämääräni ja suurin intohimoni elämässä.
Lapsuuteni kiihkein iltarukous oli se, että minusta tulisi mahtava laulaja ja ääneni voisi avara ihmissydämiä. Kuvittelin kultaisen valon sydämissä syttyvän ja laajenevat ääneni vaikutuksesta, ja luulin sen olevan elämäni tarkoitus.
Mutta en osannut laulaa kuin Ella Fitzgerald tai Sarah Vaughan, en edes niin kuin Edith Piaf (kaikki lapsuuteni suuria idoleita).
Sittemmin aloin ajatella, että kyse ei välttämättä olekaan siitä, että olen huono laulaja, vaan siitä että vertaan itseäni muihin. En osannut arvostaa omaa tapaani laulaa, enkä ollut löytänyt omaa ääntäni. Yrittämällä olla jotain mitä en ollut, en pystynyt näkemään (kuulemaan) sitä, mitä olin.
Kun vertasin itseäni muihin, jotka sattumoisin olivat legendaarisia supertähtiä, koin huonommuutta. Ajattelin etten koskaan voi olla yhtä hyvä kuin he. Päämääräni oli laulaa kuin jumalainen musta jazzlaulaja. Mutta en ollut jumalainen enkä varsinkaan musta. Yrittäessäni tavoitella sitä, mitä en koskaan voisi olla, tulin aina epäonnistumaan. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että en olisi voinut olla hyvä laulaja.
Niin kauan kuin pyrin olemaan jotain mitä en ole, jotain mitä en koskaan voi olla, en voisi koskaan olla sitä mitä olen.
Nuorempana lauloin ja soitin pääasiassa klassista musiikkia ja sen rinnalla, soulia, funkia ja jazzia. Sitten, itseäni haastaakseni ja rajoja rikkoakseni, siirryin bändiin laulamaan punkahtavaa suomirockia (kuten tämä biisi). Oli useita erilaisia yhtyeitä, kuoroja ja lauluryhmiä. Sitten lauloin popmusiikkia – ja aina kaikkien säveltämieni ja sanoittamieni laulujen ensisijainen tarkoitus oli sopia yhtyeen henkeen ja miellyttää kuulijaa.
Ja vaikka kaikki musiikki olisi ollut kaunista ja hyvää, mikään siitä ei ollut minun. Yritin vain (tietämättäni) joko jäljitellä muita tai mukautua siihen, mitä yhtye minulta halusi. Epäonnistuin molemmissa yrityksissä. Mitä enemmän lauloin, sitä kauemmas ajauduin omasta äänestäni.
Kunnes aloin kuunnella itseäni. Ihan vähän kerrallaan. Hyrisin hiljaa itselleni, pehmeitä säveliä. Lauloin Hildegard von Bingenin pyhiä hymnejä, lauloin lastenlauluja, kansansävelmiä ja mantroja.
En miellyttääkseni muita, en kuulostaakseni kauniilta.
Aloin ymmärtää, että laulu on lääke. Sen sijaan että se olisi jotain, minkä tarkoitus on tulla minusta ulospäin, olla kaunista kuulijalle ja miellyttää muiden korvia, sen tarkoitus onkin virrata sisäänpäin – hoitaa ja parantaa minua itseäni.
Mielestäni laulamisen kaksi tärkeintä ulottuvuutta ovat ne, että 1) sen avulla annan äänen sielulleni ja ilmaisen itseäni, ja 2) sen avulla hoidan ja parannan – ensi sijaisesti itseäni – mutta käytän sitä myös shamanistisessa työskentelyssä.
Kaikkien bändihommien ohella, tein vähäisiä tutkintoja klassisessa laulussa, pidin pienen Werbeck-laulukonsertin erään koulutuksen lopputyönä, hymisin mantroja intialaisessa ashramissa ja lauloin bhajaneja satsangeissa, makasin vanhan kirkon puisella penkillä puolinukuksissa kuunnellen maagisia ulottuvuuksia avaavia huiluääniä, jotka syntyivät laulaessamme hiljaa meditatiivista rukouslaulua tai gregoriaanista kirkkolaulua.
Ja sitten aloin kuulla itseäni. Lauloin yksinkertaisia melodioita kastellessani viherkasveja ikkunalaudalla. Istuin metsässä kivellä ja hyräilin kasvien kielellä elämän säveliä. Nojasin puunrunkoon sammalmättäällä ja tunsin miten metsän laulu kumpusi kauttani.
Oma ääneni oli löytänyt minut.
© 2021 Kirsi Halla-Seppälä
