En usko vapaaseen tahtoon. Seuraan vain polkua, joka avautuu edessäni. 

Alexandra David-Néel

hän joka näkee pimeässä

Kirjoitan tätä kirjettä puolisokeana. Kuin sateen kasteleman lasin takaa katson sanojen ilmestyvän ruudulle. Ne näyttävät pienen pieniltä muurahaisilta marssimassa vaakasuorassa jonossa pitkin valkoista paperia. Sormet, jotka tanssivat vihreän tietokoneeni näppäimistöllä, näyttävät pehmeällä pastelliliidulla sutaistulta luonnokselta.

Muurahaiset ovat tomeria ja kulkevat kuin ainakin he, jotka tietävät minne ovat menossa ja miksi. Minä en tiedä mitään. Kirjoittaminen on ikuisesti arvoituksellinen, mystinen prosessi. Minä vain seuraan tapahtumaa kuin katsoisin ikkunasta jotain suurenmoista luonnonilmiötä. Se tulee kauttani, mutta se ei ole peräisin minusta.

Olin viime viikolla pienessä silmäalueen leikkauksessa, ja taas kerran näen kirkkaammin sisäänpäin kuin ulos. Sana “shamaani” muuten tarkoittaa samaa kuin “hän joka näkee pimeässä”. En väitä olevani shamaani, mutta tuo sanan merkitys koskettaa koko elämääni niin monella eri tavalla, että tekee mieli hiljentyä sen edessä.

paluu elämäntehtäväni äärelle

Olen tehnyt jo monta vuotta suurta siirtymää. Pois asiakastyöstä kohti ryhmiä. Niin ihanaa ja merkityksellistä kuin kahdenkeskinen kohtaaminen jokaisen ihmisen kanssa onkin ollut, huomasin että sielu kipuili, niin kuin aina kun kuljemme sen polun sivussa, millä todellinen elämäntehtävämme piilee.

Huomasin, että lähes kaikkien asiakkaiden kanssa päädyimme aina jossakin vaiheessa niiden tiettyjen asioiden äärelle, mistä oli puhuttu jo monta kertaa sillä viikolla. Ja edellisellä. Ja sitä edellisellä. Ymmärsin, että pystyn auttamaan paljon suuremmalla potentiaalilla, kun sen sijaan että tapaisin yksittäisiä ihmisiä tulkinnan merkeissä muutaman kerran vuodessa, voisin koota ryhmän ihmisiä – ihmisiä joilla on kaikilla omalla ainutlaatuisella tavallaan sama tarve, sama tilanne, samat kysymykset ja sama kaipuu – ja viettää sitten kolme kuukautta yhdessä huikean intensiivisellä syväsukelluksella.

Näin syntyi transformatiivinen ryhmäprosessi nimeltä Sydänyhteys. En keksinyt sitä itse, se annettiin. Minun tehtäväni oli vain olla sillan tällä puolella pitämässä huolta fyysisistä ja konkreettisista asioista, toisella puolella elämänvirtaa ovat sitten he, jotka tarjosivat minulle valmiin rakenteen, suunnitelman ja sisällön.

Heitä saamme myös kiittää kaikista niistä uskomattomista muutoksista, parantumisista, avautumisista ja ihmeenkaltaisista siunauksista, joita prosessissa mukana olevat ovat saaneet kokea ja vastaanottaa.

mystinen prosessi

Sydänyhteysprosessi ei ole kurssi eikä koulutus. Se on mystinen prosessi. Sen perimmäinen tehtävä on saada aikaan muutos tietoisuudessa, havahtuminen todellisuuteen, jota myös valaistumiseksi kutsutaan. Tätä muutosta et voi itse saada aikaan, se voi vain tapahtua sinulle. Se on lahja. 

Kyseessä ei siis ole kasvuryhmä eikä terapiaprosessi, eikä missään nimessä mikään itsensä kehittämisen tai henkisen kasvun matka. Tätä prosessia ei voi suorittaa eikä läpikäydä. Siitä ei voi valmistua, eikä se koskaan pääty. Vaikka olisit käynyt miten paljon hoitoja, terapioita, kursseja ja koulutuksia, on todennäköistä, että et ole kokenut koskaan mitään vastaavaa. Mutta ei siitä oikein voi kertoa, ei sitä voi selittää, sen voi vain kokea.

Kahdeksas ryhmä on kokoontumassa. Oikeat ihmiset ovat hakeutumassa toistensa pariin, heitä yhdistävän näkymättömän säikeen aktivoituessa. Kutsu tuntuu lämpönä sydänalassa, sähköistymisenä, tyynenä tietona siitä, että tässä kuuluu olla mukana tai usein hämmentävänäkin, järjenvastaisena tunteena, että tämä on se mitä olen odottanut, tämä on minua varten.

Jos kuulet kutsun. Sinua on odotettu. Tervetuloa!

© 2021 Kirsi Halla-Seppälä