Kun minusta tulee metsäkauris

Aiheet:
pexels-chris-f-17193520

Kun on pitkä historia masennuksen kanssa, jokainen kerta kun aistii sen läsnäolon, saa valpastumaan.

Kun taas kerran tuntee sen alkuun lähes huomaamattoman, ohuen ja nopean sivalluksen tai tyhjän humahduksen vatsanpohjassa, kuin astuisi vahingossa kahden portaan yli kerralla, putoaisi vähän.

Kun aistii sen ilmassa, loppusyksyn ensimmäisen pakkasen tuoksun, joka kertoo sisäisen vuodenajan vaihtuneen – huomaa ja tunnistaa, miettii – onko tämä nyt vain jokin hetkellinen ja ohimenevä häivähdys, jolle on luonnollinen selitys (hormonit, ylikuormitus, alakuloa) vai kenties ensimmäinen aamuhalla, alkavan pitkän ja pimeän kylmän kauden airut.

Ja niin minusta tulee metsäkauris, joka kesken levollisen aamuaterian haistaa villipedon läsnäolon. Jähmettyminen, sähköistyminen, ja kuin koko maailmankaikkeus pysähtyisi, henkeä pidätellen jokainen solu ja hermosäie keskittyy kuuntelemaan ja olemaan varuillaan.

Mikä se on? Missä ja milloin? Meneekö se ohi? Kuinka paha tällä kertaa? Pystynkö hoitamaan työt? Meneekö toimintakyky? Päädynkö kuukausien – vuosien – ajaksi tuijottamaan kattoa? Joudunko sairaalaan?

Nytkö tulee se, mikä ei ikinä enää mene ohi, se mistä en koskaan toivu?

Aina sitä vähän säikähtää, jää miettimään. Seuraavana aamuna se voi olla poissa, iskeäkseen viikon päästä moukarilla, vieden jalat alta.

Missä vaiheessa pitää alkaa huolestua, perua töitä ja luopua siitä mistä voi? Koskaan en tiedä enkä osaa oikein. Teki mitä hyvänsä, aina se on jotenkin väärin jostain näkökulmasta.

Ja sitten kuitenkin, vaikka ajatteleminen sattuu ja saa murenemaan ääriviivoilta, sisäistetty ableismi pistelee neuloja takaraivoon ja nalkuttaa että tekosyitä, ylös ja lenkille, tai jos ei muuta, niin kaikki velvollisuudet ainakin pitää hoitaa!

Ikään kuin ajattelisin ”no samallahan tässä voi tehdä jotain hyödyllistä, ihan hyvin voi, kun joka tapauksessa istun tässä toimettomana tietokone sylissä”, mutta kun ei voi. Ahdistaa liikaa. Kuin olisi riekaleina sisältä päin.

Ja kun suuntaan huomion töihin, edes ajattelen ajattelevani niitä, sisälläni oleva levoton lintuparvi lehahtaa lentoon tyhjässä huoneessa, sinkoilee pitkin seiniä ja suljettuja ovia.

© 2023 Kirsi Halla-Seppälä

Kuvaaja: Chris F  

kisskiss

Kirsi Halla-Seppälä

Moikka! Ihanaa kun luet blogiani, kirjoittaminen on rakkain harrastukseni. Olen ammattiurani astrologina noin 30 vuotta sitten aloittanut luontokeskeisen elävä astrologia® -suuntauksen kehittäjä, sekä Sielunkartta® ja Sydänyhteys® -konseptien perustaja.

Ammatiltani olen ratkaisukeskeinen terapeutti, ammattiastrologi, sekä läsnäolo- ja tietoisuusohjaaja. Päätyökseni opetan astrologiaa ja tarjoan asiakkaille astrologisia tulkintoja, sielunkarttamaalauksia sekä tietoisuusmatkoja.