Komorebi ja pysähtynyt hetki pyykkitelineellä

eli kesän pahin huijaus, ja kuinka elämäsi paras aika on mahdollista kokea tässä ja nyt

Luulin aina, että se olin vain minä, mutta nyt olen alkanut ymmärtää, että kyseessä saattaa olla kansallinen ilmiö.

Koska Suomen kesä on vaatimaton luoto synkän ja hyisen valtameren syleilyssä, ohikiitävä kuin hyttysen ajatus, eräänlainen hetkellinen poikkeus vallitsevassa ilmastossa, kuin kerran vuodessa säännöllisesti, mutta silti aina yhtä yllättäen tapahtuva hulvaton repäisy, kuin juron ja hillityn koulumestarin juhannushumala. Sen tapahtuessa sitä ei oikein ehdi tajuta, ja sitten se on jo ohi. Jos ei ole kuvaa, niin tapahtuiko sitä edes?

Tämä on omiaan luomaan valtavaa painetta ja kohtuuttomia odotuksia. Eeva Kolu, jonka kanssa tunnun aina olevan hämmästyttävän samoilla linjoilla täsmälleen samaan aikaan, kirjoitti asiasta hienosti blogissaan jutussa Ehkä tämäkään kesä ei ole kaikkien aikojen kesä.

“Kaikki on kiinni asenteesta, mutta usein me Suomessa olemme omaksuneet sellaisen ajatuksen, että vain kesällä voi olla oikeasti elossa. Vain kesällä voi tapahtua kaikkea ihmeellistä ja ihanaa. Vain pimeässä kasvaneet ajattelevat, että aurinkoisella säällä ei saa olla sisällä.”

Unelmien kesä

Ajatus siitä, että kesää ei saa tuhlata – ja tuhlaaminen tarkoittaa ettei saa olla sisällä, koska aurinkoisista ja lämpimistä päivistä pitää ottaa kaikki irti – on omiaan luomaan jäätävää painetta ja epäonnistumisen kokemuksia. Taas yksi kesä pilalla. Ja yhdeksän kuukautta aikaa laatia uusia suunnitelmia ja odottaa uutta tilaisuutta nauttia ja olla elossa.

Kun joku sanoo, että haluaa viettää mahtavan kesän ja elää täysillä, tarkoittaa hän sillä yleensä jonkinlaista tekemistä. Omalla listallani on ainakin kautta vuosien ollut toiveena päästä uimaan luonnonvesissä, meloa kajakilla usvaisella joella, istua idyllisessä kahvilassa kirjoittamassa, käydä retkellä kansallispuistossa, lukea hyviä kirjoja – mennä, käydä, tehdä, kokea enemmän – jotain muuta kuin mitä nyt on.

Viime kesän toivelistan ainoa asia

Tämä on ensimmäinen touko-kesäkuu vuosikausiin, kun en ole ollut sairaana. Kevät toisensa jälkeen olen katsellut sängystä käsin puiden puhkeavan lehteen ikkunani takana, ja unelmoinut ajasta kun voisin nauttia kesästä.

Aiemmista erehdyksistä viisastuneena, viime kesän toivelistani sisälsi vain yhden asian: käydä maauimalassa uimassa.

En kuitenkaan onnistunut tavoitteessani. Kotini vieressä kadun toisella puolella oleva uimalaitos on ilmeisesti liian hankalan matkan takana, ja oli kaikenlaista. Järvessä pääsin kuitenkin pulahtamaan kerran, joten kaiken kaikkiaan, oli hyvä kesä.

Toinen suurista unelmistani, viedä pyykki ulos kuivumaan, on tänä kesänä toteutunut jo kahteen kertaan. Ja kun toissapäivänä olin pihalla ripustamassa lakanoita kuivaustelineelle, jotain ihanaa tapahtui.

Komorebi ja pysähtynyt hetki

Yhtäkkiä kaikki tuntui hidastuvan, pehmentyvän ja hohtavan lämmintä valoa. Käteni kurkottivat asettamaan lakanaa narulle, auringonvalo paistoi kultaisena ympäröivien puiden latvustojen läpi (komorebi), ja keho hengitti, aisti ja liikkui kuin itsestään. Ihan kuin kaikki olisi jotenkin tiivistynyt ja keventynyt, pysähtynyt ja virrannut, samalla kun koin olevani siinä ja kaikkialla yhtä aikaa. Sanoinkuvaamaton onnentunne läpäisi koko olemukseni.

Muistin silloin, kuinka vuosia sitten oivalsin (ja sittemmin taas unohdin), että sanoessani “haluan elää enemmän” en oikeastaan koskaan tarkoittanutkaan mitään tekemistä, vaikka niin luulin.

Sillä asiahan on niin, että voit olla maailman upeimmalla hiekkarannalla tai idyllisimmällä kesämökillä rakkaiden ihmisten ympäröimänä, ja olla tylsistynyt tai onneton. Voit olla unelmiesi kaupungissa maailman hienoimpien kulttuurielämysten äärellä, ja kokea sisäistä tyhjyyttä tai välinpitämättömyyttä.

Mitä tarkoitamme kun haluamme elää enemmän?

Emme siis oikeasti kaipaa enemmän näkemistä, kokemista ja tekemistä, tai jotain toista paikkaa missä olla, sillä ulkoiset olosuhteet eivät takaa onnea, eivätkä upeimmatkaan puitteet voi tuoda iloa, mikäli oma sisäinen tila on onneton.

Ulkoiset asiat eivät voi pohjimmiltaan muuttaa sisäistä tilaa, mutta sisäinen tila muuttaa kokemuksen ulkoisesta.

Rentoudu siis ja anna kesästressin olla. Elämäsi paras kesä ei synny siitä, että olet jossakin tietyssä paikassa ja teet jotain erityistä. Se syntyy siitä, että olet edes hetkittäin täydesti läsnä siinä missä olet – keho, aistit, sydän, tunteet – ja voit toisinaan tulla imaistuksi läsnäolon myötä syntyneestä portaalista johonkin hätkähdyttävän koskettavaan ja huikaisevan kauniiseen – vaikka olisit pölyisen kotisi sohvaan syntyneessä kuopassa pimennysverhojen takana tai ripustamassa pyykkejä kerrostalon pihan kuivatustelineellä jonakin aurinkoisena ja vähän tuulisena päivänä.

Kun ikävöit elämää, kun suret sitä että kesä menee ohi, etkä ehdi nähdä, tehdä ja kokea riittävästi, kun ajattelet että kaikki muut nauttivat enemmän – muista että olet joutumassa huijauksen uhriksi – ja ratkaisu on lähempänä kuin uskotkaan.

Palaa läsnäolevaan hetkeen. Siihen mikä on.

Vaikka olisit töissä, kotona tai sairaalassa. Mieli ja sen tarinoima tulkinta tilanteesta pitää sinut erossa onnesta ja elämästä. Elämän täysi kokeminen on mahdollista missä tahansa paikassa ja tilanteessa.

Upeat puitteet eivät takaa sitä, että koet eläväsi ja olevasi onnellinen. Oma sisäinen tilasi määrittää kokemuksesi, ulkoisesta tilanteesta riippumatta.