Eräänä aamuna, niinä heinäkuun helteisinä päivinä, heräsin superpirteänä ja energisenä klo 4.50, vain muutaman tunnin yöunien jälkeen. Nousin ylös, heitin ensimmäisenä käteen osuneet vaatteet päälle ja mitään ajattelematta lähdin ulos. Riensin riemuisasti, kuin kiirehtien johonkin hyvin tärkeään tapaamiseen. Tunsin joka solussa miten puut ja kukat kutsuivat, oli mentävä.
Kun kävelin pitkin polkua, näin kaiken ihmeellisen kirkkaana ja säkenöivänä. Kaikki oli niin kaunista että meinasin pakahtua. Mieli ei pystynyt tuottamaan ainuttakaan ajatusta. Ei ollut mitään suoran kokemuksen ja koettavan välissä. Jalat liikkuivat ja keho oli täydellisen rento. Tunsin miten se on kuin robotti, miten kaikki on automaattista ja tapahtuu itsestään.
Oli vain aistimuksia, mutta ei ketään joka olisi aistinut. Oli tuoksu, muttei sitä joka haistaa, ääni muttei sitä joka kuulee.
Istuin metsässä ja nojasin puuhun. Puun tietoisuus kulki lävitseni, puunrunko ja jalat edessäni olivat samaa. Heinät, kivet ja polku – kaikki yhtä ja samaa kehoa. Jänis tuli ihan lähelle, istui siinä mutustellen ruohonkortta ja heilutteli korviaan. Minun korviani. Pörheä lintu nukkui maassa vieressäni, pää siipeni alla, eikä herännyt pitkään aikaan.
Kaikki oli samaa kehoa. Ei ollut mitään mikä ei olisi ollut minua. Olin kaikessa ja silti en missään, havaitsin ja koin, mutta en puuttunut mihinkään. Ei tarvinnut, kaikki tapahtui itsestään. Ihmiskeho nousi ja kiipesi alas kalliota, oli lämpöä, valoa, tuulen pehmeä kosketus.
Kukat kikattivat ja kutsuivat leikkimään. Vaahteran henki halusi näkyä ja väreillä. Tuoksuja, valoa, värejä, ääniä. Ei yhtään ajatusta, ei ketään ajattelemassa.
Kuljettuani jonkin aikaa saavuin hiekkatielle ja näin puiden lehvistöjen ojentautuvan kuin kuninkaallinen juhlaseurue antaen tietä korkeimmalle. Tila avautui kuin linnan portit, ja yhtäkkiä taivaallinen kuoro alkoi laulaa “Joy to the World“.
Ilmassa oli suuren ilojuhlan tuntua. Aloin nauraa ääneen ja hyräilin mukana. Tuntui kuin koko taivas olisi avautunut, kuin enkelien ja valo-olentojen joukko olisi laulanut riemukkaasti JOY TO THE WORLD.
Kaikki tuntui yhtä aikaa sekä juhlavalta että hyvin huvittavalta, niin kuin suuri kosminen vitsi olisi juuri sanottu ääneen ja olisit minä hetkenä hyvänsä purskahtamaisillasi hersyvään nauruun. Ilo kupli ja helmeili, se näytti timantin pinnalla säkenöiviltä valohiukkasilta.
Joy to the world! The Lord is come, Let earth receive her King! Let every heart prepare Him room, And heaven and nature sing, And heaven and nature sing, And heaven, and heaven and nature sing.
En muistanut laulun sanoja (ei ollut mahdollista muodostaa ajatuksia), eikä sillä tai millään koetulla ollut mitään tekemistä minkään uskontojen, opetusten tai kirjoitusten kanssa, mutta kun myöhemmin etsin laulun sanat käsiini, nauratti oikein miten hyvin ne sopivat kuvaamaan kaikkea koettua. Todellakin, heaven and nature sing.
Keho kulki eteenpäin, sillä oli nälkä. Jalat liikkuivat kuin itsestään, kaikki tapahtui täysin automaattisesti. Kehon sisällä ei ollut ketään, se vain toimi niin kuin kaikki maailmassa toimii.
Kotona huomasin että pieneen aamukävelyyni oli mennyt kolme tuntia.
Olin koko päivän täynnä säkenöivää valoa ja kaikki aistimukset, jokainen hengenvetokin, tuntui ihmeellisen ihanalta, kuin ilon enkelin siipisulkien kosketus.
Sitä on elämä, elämän tuntu, että haluaa sulkea silmänsä maistaakseen jokaisen vivahteen ja välillä on ihan pakko hymyillä ääneen.
© 2021 Kirsi Halla-Seppälä
