Kerronko jotain itsestäni? Rakastan kirjallisuutta. Rakastan tarinoita, roolihahmoja, kielikuvia ja erityisesti rivien väliin asetettuja katseita ja huokauksia. Rakastan sanojen sisälläni synnyttämiä aistimuksia, maisemien avautumista, säätilojen vaihtelua ja tunteiden elävää virtaa. Rakastan runoutta ja proosaa, pehmeästi helmeileviä vokaaleja ja konsonanttien napinaa niiden rytmittäessä sanavirtaa kuin bassosävelet Bachin fuugassa.
Hyvän kirjan lukeminen kestää kauan. Päädyn lukemaan lauseita aiemmilta sivuilta kuin ihastuksen somejulkaisuihin palaava vaanija. Pysähdyn ja huomaan saapuneeni retkelle sisäisen maailmani lehtoon tai vanhaan, jo unohtuneeksi luultuun tunnekokemukseen. Lausun sanoja ääneen, joskus laulankin. Sen kun pidätte hulluna, otan sen kohteliaisuutena. Mutta hyvän kirjan lukeminen on tuskastuttavan hidasta, koska se on niin kiusallisen inspiroivaa. Samalla haluaisi ahmaista koko herkkupalan yhtenä suupalana, mutta vielä sitäkin enemmän maistella ja nautiskella perinpohjaisesti, ettei vaan mikään vivahde tai makuyhdistelmä mene ohi.
Huonon kirjan lukeminen saattaa myös kestää kauan. Se yskii ja röhisee kuin vanha Corsa talvisena aamuna, silloin kun Suomessa vielä oli kylmä. Kun sen kanssa lopulta pääsee liikkeelle, se vinkuu ja valittaa vielä monessa mutkassa, ja saa vain toivoa että pääsisi nopeasti perille. Sisu ei anna jättää matkaa kesken.
Keskinkertainen kirja voi olla latteaa sanankäyttöä, jossa on mukaansa imaiseva juoni. Näille on aina paikkansa. Sellaisen kanssa voi oikoa mutkia suoriksi ja silmäillä lauseita suurpiirteisesti harppoen, riittää että pysyy juonessa mukana. Tällainen kirja voi viime metreillä nousta keskinkertaisesta riemastuttavan hyväksi, ja silloin voi vain olla tyytyväinen itseensä, että pääsi perille asti yhtenä kappaleena.
Saman kaltainen keikahdus voi toisinaan tapahtua myös hyvälle kirjalle. Sanakäyttö on hemmotellut pilalle ensimmäisestä lauseesta lähtien ja nostanut odotukset korkealle myös kirjan rakenteen, juonen ja kokonaisuuden suhteen. Jos lupauksia ei lunasteta, on kuitenkin saanut nauttia pieniä ihastuttavia makupaloja. Se on ikään kuin kunnon illallisen sijaan olisi tarjoiltu pelkkiä tapaksia. Tapasillallinen on varsin kelvollinen itsessään, mikäli ei alkupaloja maistellessa odottanut lammaspaistia punaviinikastikkeella. Odotukset luovat pettymyksen, ei itse pettymykseksi koettu asia, joten itseään saa syyttää, mutta silti salaa jupisen, että olisi kirjoittanut runokirjan eikä huijannut odottamaan makoisaa paistia.
Joskus kirja on keskinkertainen ja melkein huono, mutta huomaan ihastuneeni tunnelmaan tai henkilöhahmoihin. Selaan sivuja kuumeisesti nähdäkseni miten heidän käy. Jännite rakennetaan viipyilevillä katseilla, punastuvilla poskilla ja vahinkoon puetuilla varastetuilla hipaisuilla. Ottaako kipinää ja jos niin milloin? Väistyvätkö esteet ja saavatko he toisensa? Mikä muka on koukuttavampaa, häh?
On yksi asia mitä kerrassaan inhoan, ja jos olen vahingossa tarttunut kirjaan joka ratsastaa tällä antiikkisella asetelmalla, kiristelen hampaitani ja tungen suuhun kourallisen irtokarkkeja peittääkseni kirjan aiheuttaman happaman maun.
Väärinkäsitykset!
Hän sanoi sitä mutta tarkoittikin tätä, paperille raapustettu elintärkeä viesti katoaakin ikkunasta puhaltaneen tuulen mukana, ajoitukset menevät ristiin, joku valehtelee tahallaan – – – puistattaa ajatellakin näitä. Romeo ja Julia all over again. Kirjoissa jotka sisältävät tätä soopaa saisi olla hengenvaarasta varoittava merkki niin kuin tupakka-askeissa. Siihen tarttuessa ottaisi edes tietoisen riskin. Mutta jos tällainen asetelma löytyy äkkiarvaamatta hyvän kirjan sisältä, niin voi sydän parkaa. Sitä alkaa muistella syntejään ymmärtääkseen mitä tulikaan tehtyä ansaitakseen tämänkin vielä.
Pääsääntöisesti arvostan jokaista kirjaa joka on kirjoitettu. Goodreadsin kirjalistalla annan viisi tähteä usein jo pelkästään siitä syystä että luin ja viihdyin. En oikeastaan pidä kirjojen arvostelemisesta, niin kuin en pidä ihmisten arvostelemisestakaan. Ne ovat kaikki omia yksilöitään, kyllä niitä tähän maailmaan mahtuu. Eikä tarvitse olla kaunokielistä artesaanisanailua jotta tykkäisin. Saa olla tikkuista ja puukolla vuoltua, saa olla minimalistista ja ankeaa, mitä tahansa kunhan on autenttista. Mieluummin luen huonon ja aidon rehellisen teoksen, kun mielistelevän, älykkyydellä briljeeraavan tai kimaltavalla muovilla siloitellun pökäleen. Ja silti, lopultakin, kyse on aina vain omasta kokemuksesta juuri sillä hetkellä.
Olen iloinen että ihmiset kirjoittavat. Kirjoittaminen voi olla polku Jumalan luo, polku omaan sisimpään ja sen salattuihin viisauksiin. Mitä enemmän kirjoittaa sitä parempi polku syntyy, ties vaikka lopulta olisi liukuhihna, sellainen mihin lentokentällä uupunut matkalainen asettuu painavien kantamustensa kanssa, ja tie vain vie automaattisesti eteenpäin vaikkei ottaisi enää askeltakaan, ajatustakaan.
Ihan niin kuin tämäkin tässä tänään.
© 2020 Kirsi Halla-Seppälä
