Jos elämä tuntuu tukalalta, olet väärässä tarinassa

Kun on syntynyt tiikeriksi, ei voi elää niin kuin koira. En siis uupunut siksi, että olisin heikko, vaan siksi että olin liian vahva ja täysin väärässä.

En arvannut että siitä tulisi näin hienoa. Tiesin kyllä, että muutos on tulossa, että sen on tultava tai muuten lakkaisin olemasta. Mutten tiennyt että löytäisin – en vain itseäni – vaan oman väkeni, tieni kotiin.

Olin koko ajan keskittynyt täysin toisarvoisiin asioihin. Näin vaivaa ja ponnistelin turhuuden vuoksi. Se kaikki tuntui niin tärkeältä, mutta aina jotenkin saavuttamattomalta, juuri ja juuri sormenpäideni ulottumattomissa olevalta. Kaunis koti. Turva. Levollisuus. Hyvä terveys. Työ. Elämäntehtävä. Se kaikki tuntui ihan oikealta ja arvokkaalta, sellaiselta mitä kannattaisi, pitäisi, tavoitella. Joten näin vaivaa ja ponnistelin. Turhuuden vuoksi.

Elin itseni sivussa. Yrittäen älyllisesti ratkaista ongelmiani, korjata vikaa itsessäni, jotta osaisin elää elämää, jonka luulin olevan omani. Täysin sokeana sille tosiasialle, että elämäni oli halpa dramatisointi sadusta nimeltä Ruma Ankanpoikanen.

Asian ydin: luulin olevani jotain mitä en ollut.

Pyrkimykseni onnistua ankan elämässä, ja siinä epäonnistuminen yhä uudelleen ja uudelleen, sai minut muuttumaan ohueksi kuin tuhansissa pesuissa läpikuultavaksi hiutunut lakana.

Mutta nyt siis jotain oli tapahtumassa. Ymmärsin kaksi täysin keskeistä ja elämäni kannalta perustavanlaatuista asiaa:

1) Olin koko ajan tavoitellut aivan vääriä asioita. Se mitä pidin tärkeänä, olikin täysin epäolennaista. Se mitä tavoittelin ja minkä eteen uurastin (tuloksetta) oli merkityksetöntä.

2) Yrittäessäni olla sitä mitä en ole, muutuin lakanaksi. Tai siis, minusta tuli hauras. Hajoamispisteessä.

Kun sisällä tikittää

Ruma ankanpoikanen sadussahan ei ole kysymys ulkonäöstä, se on täysin epäkiinnostava ulottuvuus tarinassa, vaan siitä että yrittäessäsi olla jotain mitä et ole, pyrkiessäsi elämään elämää joka ei ole sinun, sinä kuolet sisäisesti. Enkä kirjoita tästä ensimmäistä kertaa.

Suurin osa ihmisistä kuolee vieras hymy huulillaan, kuviteltu identiteetti kasvojensa takana, koskaan näkemättä itseään.

Mistä sitten tiedän, elänkö omaa elämääni, vai onko elämäni käsikirjoitus ja jokin muinainen kansansatu menneet sekaisin painossa?

Tässä on erehtymätön merkki: jos elämä tuntuu tukalalta, olet väärässä tarinassa!

Jos olet paineessa ja kannat jatkuvaa kuormaa harteillasi, jos stressi saa olosi tuntumaan siltä kuin sisälläsi olisi kellosepän liike, jossa kaikki kellot tikittävät kovaan ääneen ja yhtä aikaa, mutta eri ajassa ja epätahdissa, ja millä hetkellä tahansa käkikellot saattavat avata luukkunsa, ja ensimmäisen kukkumisen kohdalla tunnet että jotain peruuttamatonta lähtee liikkeelle jostain hyvin syvältä, ja haluat vain mennä ja liimata ilmastointiteippiä niiden luukkujen päälle, vetää teippiä tiukaksi kääreeksi kaikkien käkien asuttamien tikittävien mökkien ympärille, kukkukoot siellä suljettujen luukkujen takana. Sillä sinä aiot pysyä kasassa. Sinun hermosi ei petä. Kyllä tästä vielä selvitään. Pari viikkoa enää kestettävä, ja sitten helpottaa. (Voin kertoa, ei helpota.)

Lyhyesti sanottuna, kerran vielä, että jos elämäsi tuntuu stressaavalta ja olet jatkuvasti tai vähän väliä kuormittunut – se on varma merkki siitä, että tavalla tai toisella yrität olla jotain mitä et ole. Usko pois.

Elämäni ankkana

Takaisin ankkalammelle. Sinnikäs pyrkimykseni onnistua ankan elämässä muuttui koko elämäni keskeisimmäksi taistelukentäksi ja vuosikymmenten henkiinjäämistaisteluksi. Hain apua kaikkialta mistä keksin, tein kaiken mitä ikinä pystyin, mutta koska pyrkimykseni oli olla ankka ja elää ankan elämää, olivat kaikki yritykseni ymmärrettävästi tuhoon tuomittuja.

Jos jokainen hoitomuoto, kurssi, koulutus, terapia, itseapukirja ja valmennus tähtäsi tekemään minusta ankan, joka elää ankan elämää, mitä muuta olisi voinut tapahtua, kuin epäonnistuminen? Sillä mikään määrä yrittämistä, kehittymistä ja kasvamista ei voinut muuttaa sitä tosiasiaa, että en ollut ankka. En ollut koskaan ollut ankka, enkä koskaan tulisi sitä olemaan. Riippumatta siitä kuinka monta kertaa uuvuttaisin itseni sitä yrittäessä.

Yritettyäni kaikkea, aloin muuttua lohduttomaksi. Koin olevani täysin yksin ja ilman toivoa. En tajunnut, että epäonnistumiseni ankan elämässä oli onnistuminen sinänsä. Sillä en ollut ankka, eikä mikään määrä yrittämistä tekisi minusta ankkaa. Se tekisi minusta vain hyvin, hyvin, hyvin uupuneen joutsenen, joka ei ollut koskaan oivaltanut todellista olemustaan.

Tiikeriksi syntynyt ei voi elää niin kuin koira

Eikö ole hassua, tai oikeastaan hyvin surullista, miten elämä aina yrittää ohjata meitä oikeaan suuntaan, mutta siitä huolimatta emme vaan tajua. Ja jos tajuammekin, niin se on vain pieni murunen kokonaisuudesta, tai sitten nopeasti unohdettu ilmestyksen kaltainen oivallus.

Puhelimeni näyttökuvana on ollut jo monta vuotta teksti, missä lukee oma voimalauseeni: “Born tiger can’t live like a dog”. Kun on syntynyt tiikeriksi, ei voi elää niin kuin koira. Haha. Hyvä etten sentään tatuoinut sitä käteeni (tai otsaani) ja muuttunut vieläkin perusteellisemmin eläväksi kliseeksi.

Olin tajunnut koko ajan kaiken aivan väärin. Ja sen minkä olin tajunnut oikein, unohdin sujuvasti seuraavana päivänä.

En uupunut siksi, että olisin heikko tai vajavainen, vaan siksi että olin niin hemmetin vahva, jääräpäisen periksiantamaton ja auttamattoman väärässä.

Näännytin itseni melkein hengiltä yrittäessäni olla sitä mitä en ole. Ja hetkinä jolloin tunsin olevani lopussa, puristin tahdonvoimani viimeiset pisarat likoon ja yritin vielä vähän enemmän. (Jaksaa, jaksaa. Ja jos ei jaksa, niin koeta vaan jaksaa.)

“Stressi ja kuormitus johtuu aina siitä, että yritän olla jotain mitä en ole. Niin kuin vaikka ankka, koira tai – “

Ai mitä se oli, mitä yritin olla? Mikä oli liian vaikeaa ja ylitsepääsemättömän raskasta? Missä epäonnistuin, vaikka yritin yrittämästä päästyäni? Mitä se on, mitä en vaan osaa?

Olla normaali, arkielämästä selviytyvä ihminen.