En ollut varma olenko ihminen

kun sanat ovat koodi mikä täytyy purkaa osatakseen vastata

Kirjojen keskellä, sanojen äärellä, tunnen oloni hyväksi. Hartiat alkavat pehmentyä ja hengitys hidastuu. Turvallisuuden tunne valuu olemukseen kuin makea ja lämmin kaakao, alan rentoutua.

Aina kun olen vieraassa kaupungissa, vieraassa maassa (tällä planeetalla), menen ensimmäiseksi kirjakauppaan tai kirjastoon. Siellä läähätän hädissäni kuin moottoritielle eksynyt peura, joka on sattumankaupalla onnistunut liukastelemaan tiensä pois henkeä uhkaavasta ja kaoottisesta aistiärsykehelvetistä, jota ei voi hallita eikä ymmärtää.

Pöllähdän sisään kirjakaupan ovesta kuin verenhimoinen murhaaja olisi kannoillani. Juoksen kirjahyllyjen väliin kuin ymmärtäväisen ja viisaan äidin syliin. Sivelen kirjojen selkämyksiä kuin rakastettuni kasvoja pitkän erossa olon jälkeen. Hiljalleen hengitys tasaantuu, ja alan taas muistaa nimeni.

Sanat ovat aina olleet minulle keino, ei vain ilmaista, vaan myös kokea tunteita. Kun kirjoitan, en kirjoita sanoja vaan energiaa. Kirjaan ylös elävää kokemusta. Kun luen, koen kaiken lukemani yhtä syvästi kuin se mistä luen tapahtuisi minulle juuri sillä hetkellä. En pysty edes liittämään tekstiviestiin emojia, ilman että kasvoni vääntyvät samaan ilmeeseen.

Mitä luen, se tulee keholliseksi kokemukseksi. Ja kirjoittaminen, on vain muistiinpanojen tekemistä siitä mitä aistin ja koen.

Ja silti –

Mietin yhtenä päivänä sitä, kuinka ihmiskielen puhuminen tuntuu siltä kuin joutuisin kommunikoimaan jollakin täysin vieraalla, liian monimutkaisella ja täysin sattumanvaraiseen logiikkaan pohjautuvalla kielellä. Huolimatta siitä miten rakkaita sanat minulle ovat.

Se johtuu kai siitä, että suhteeni sanoihin on erilainen kuin ihmisillä yleensä. Olen hyvin tietoinen jokaisesta sanasta minkä lausun. Suhtaudun niihin vakavasti. Ajattelen kaiken kirjaimellisesti. Joudun jatkuvasti pysähtymään, muistuttamaan itseäni siitä, että ihmiset eivät yleensä tarkoita sitä mitä sanovat. He eivät kiinnitä huomiota siihen mitä sanat tarkoittavat. He tuskin edes ymmärtävät mitä sanovat, kunhan roiskaisevat vähän sinne päin, ja luulevat puhuvansa asiaa.

Muistan jo lapsuudesta tämän vatsaa vääntävän huomion, mikä toi lohduttoman ja hämmentyneen olon. Maailma ihmisineen tuntui kaoottiselta ja käsittämättömältä.

Lähes aina joudun kääntämään muiden ihmisten sanat itselleni ymmärrettävään muotoon, enkä voi koskaan olla varma siitä olenko tulkinnut ne oikein.

Ja tullakseni ymmärretyksi, yritän muokata omat sanani vastaamaan sitä mitä yleisesti odotetaan, vaikka sekin on silkkaa arpapeliä. Niin kovin työlästä ja kuormittavaa.

Kaipaan kotiin, niiden luo jotka puhuvat kanssani samaa kieltä. Jotka kuulevat ja ymmärtävät ilman että joudun jatkuvasti varomaan väärinkäsityksiä, selittämään ja esittämään tarkentavia kysymyksiä.

Kun sanat ovat sormi, jolla huitaistaan osoittamaan jotain etäisesti siellä päin olevaa, edes katsomatta sinne suuntaan, kun sanojen rytmillä, sävyllä ja merkityksellä ei ole väliä, hämmennyn enkä ymmärrä enää mitään. Ja jos erehtyisin sanomaan jotain tästä, minua pidettäisiin ikävänä ihmisenä, ylemmyydentuntoisena tai typeränä, saivartelevana, jankuttavana ja sanoihin takertuvana pilkun viilaajana.

Parempi vaan koettaa kestää ja jatkaa arvailua.

Keskustelin eilen verkkopankissa tekoälybotin kanssa, joka suoritti asiakaspalvelijan tehtävää. Kun olin kysynyt yhtä ja samaa asiaa kaikin mahdollisin eri tavoin mitä keksin, botti alkoi esittää loukkaantunutta ja sanoi että “voi harmi, luulin jo vastanneeni kysymykseesi” [surunaama]. Ongelma oli siinä, että botti ei ymmärtänyt asiaa mitä kysyin, joten vaikka miten päin olisin sen muotoillut, en voinut saada sitä apua mitä kaipasin.

Ja sama toisinpäin.

Kun joku kysyy minulta jonkin julkaisuni kommenteissa ”Mitä Juno Kaksosissa tarkoittaa?”, käytän puoli tuntia lauseen ymmärtämiseen. Tietenkin tiedän vastauksen kysymykseen, mutta en tiedä sitä mitä kysyjä sillä tarkoittaa eli mitä hän oikeasti haluaa tietää.

Joten ennen kun käytän toiset puoli tuntia vastauksen kirjoittamiseen, yritän purkaa koodin ja ratkaista kysymyksen tarkoituksen. Kokemuksen viisastamana osaan jo arvella että hän ei tarkoita sitä mitä kysyi, ei sitä mitä sanat lauseessa tarkoittavat, joten oikeaan kysymykseen vastaaminen, siihen mitä on tarkoitettu mutta ei sanottu, on haastava tehtävä.

Haluan vilpittömästi kertoa siitä mitä hän haluaisi tietää, mutta saatan arvata väärin. Nykyään olen hiljalleen opetellut jättämään kokonaan vastaamatta silloin kun sanojen taakse piiloutuvan merkityksen löytäminen on liian vaivalloista. Mutta sekin on vaikeaa, koska minulla on luontaisesti pakottava tarve vastata kaikkiin kysymyksiin.

Muistan lapsena epäilleeni, että ehkä en olekaan ihminen, vaan robotti. Vaikka en silloin vielä tiennyt mikä tekoäly on, muistan ajatelleeni olevani jotakin sen kaltaista, ihmisasuun kätkettynä. Ja päättelin, että jos olisin robotti, tuskin tietäisin sitä itse.

Meni monen monta vuotta, ennen kun sain autismidiagnoosin.

Sillä oli itselleni valtavan suuri merkitys, ja se muutti elämääni monella tavalla parempaan suuntaan. Oli lohdullista ymmärtää, etten ole ainoa tällainen omituinen ja hankala, tällainen vieraalle mantereelle haaksirikkoutunut siipirikko, joka räpiköi elämän jorpakossa ilman ohjekirjaa, eikä millään opi olemaan ihmisiksi.

Parasta oli saada tietää, että meitä autismikirjon sateenkaarta pitkin tälle planeetalle liukuneita muukalaisia on muitakin. Ja vaikka en tunne heitä, niin ainakin tiedän että en ole täällä yksin.