Syntynyt kirjailijaksi

209 kirjailija kirsihs ©kirsihallaseppala208 kirjailija kirsihs ©kirsihallaseppala

Rakastan kirjoittamista. Olen kirjoittanut päiväkirjaa jo ennen kouluun menoa ja tarinoitani julkaistiin paikallisessa sanomalehdessä ennen kuin täytin 10 vuotta. Kirjoittaminen – nuo monimerkitykselliset, mutta itsessään tyhjät sanat – on ollut aina minulle omin ilmaisumuoto, teininä sanoin sen olevan hengityslaite, elinehto. Olen pari kertaa tässä elämäni aikana kysynyt itseltäni, miksi ihminen, joka on syntynyt kirjailijaksi, ei ole kirjoittanut yhtään kirjaa. Mikä tragedia! (Runokirjan olen julkaissut vuonna 2004, mutta sitä ei lasketa.) Nyt olen kysynyt asiaa itseltäni uudestaan. Miksi jokin, mitä pidän niin tärkeänä, ei saa aikaa eikä tilaa elämässäni?

Siksi koska pitää vastata tekstiviesteihin ja sähköposteihin, päivittää facebookia, tarkastaa instagramin uudet kuvat ja hoitaa yksi ja satamiljoonaa pikkuruista, arkipäivääni kuormittavaa juoksevaa asiaa. Niinkö?

Puhun asiakkailleni usein siitä, että jos haluaa toteuttaa jotain itselleen tärkeää, elää itsensä näköistä elämää, täytyy tehdä jotain eri tavalla kuin ennen. Joka päivä. Ajatuksena ja unelmana muutos on usein iso, abstraktilta tuntuva asia. Toivomme jotain tapahtuvaksi, mutta emme pysähdy miettimään millaiset konkreettiset askeleet sinne johtaisivat. Kun toivottu muutos ei toteudukaan, ihminen usein lannistuu, luopuu toivosta, teeskentelee ettei se ollut tärkeää.


ON OLEMASSA UNELMIA, NIIN SITKEITÄ, NIIN KOVAÄÄNISIÄ, NIIN TÄRKEITÄ, ETTÄ NE POLTTAVAT SYDÄNTÄMME, SYKKIVÄT RINNASSAMME VAATIVINA, PAKOTTAVINA, EHDOTTOMINA – PELOTTAVINA – JA KIELTÄYTYVÄT KUOLEMASTA. LOPULTA JOUDUMME VALITSEMAAN. KUMPI ON KAUHISTUTTAVAMPAA, SE ETTÄ UNELMA EI TOTEUDU, VAI SE ETTÄ SE TOTEUTUU?


Sydäntäsärkevää. Aivan kuten sekin, etten vielä ole kirjoittanut loppuun yhtäkään aloittamaani kirjaa, en niitä tarinoita ja kohtaloita, jotka vaativat päästä ulos ja tulla kerrotuiksi, jotka tuntuvat niin intensiivisiltä ja todellisilta ja tärkeiltä. Olen yrittänyt, mutta en ole vakavoitunut unelmani edessä, en ole ryhdistäytynyt ja tehnyt mitä tehdä pitää. Yrittäminen ei riitä. Pitää toimia niin että asia toteutuu.

Yrittämisen ohella toivominen, unelmointi tai aarrekartta ja visualisointikaan eivät riitä. Pitää alkaa ottaa askelia, jotka vievät kohti unelman vääjäämätöntä toteutumista.

1. Määritä yksityiskohtaisesti ja elävästi mitä haluat.

2. Mieti mikä omassa arjessasi, omassa toiminnassasi ja valinnoissasi estää sitä toteutumasta.

3. Kartoita mitä sinun pitää tehdä (joka päivä), että päädyt sinne minne haluat.

Ei se ole mitään kvanttifysiikkaa, vaan hyvin yksinkertaista. (”Elementary, my dear Watson.”) Kun otat askelia tiettyyn suuntaan, päädyt sinne mitä kohti kävelet. Tilanne on ongelmallinen silloin, kun teet asioita jotka ovat viemässä sinua jonnekin, etkä oikeasti halua mennä sinne vaan jonnekin muualle, mutta et kuitenkaan halua muuttaa mitään siinä mitä olet tekemässä. Kun haluamme paradoksaalisia asioita (esim. haluat kokea rakkaudellisen parisuhteen, mutta pysyt yhdessä ihmisen kanssa joka halveksii sinua), kun yritämme toteuttaa yhtälöä joka on mahdoton, olemme valinneet pettymyksen jo ennen ensimmäisenkään askeleen ottamista. Silloin on turha kiukutella, turha syyttää kohtaloa, turha olla yllättynyt. Sait sen kaiken itse aikaan, kävelit sinne omin jaloin.

Ihmiset toimivat näin koska he eivät näe mihin ovat menossa, tai kuten minä, he huijaavat itseään kuvittelemalla, että kyllä se vielä toteutuu (itsestään), ja aikaa on… vaikka mikään omassa toiminnassa ei viittaa siihen että olisi edes etäisesti menossa siihen suuntaan. On oleellisen tärkeää havahtua huomaamaan mihin se arki ja ne tavat ja toimet joita jokapäiväisessä elämässämme ylläpidämme ovat johtamassa. Muuten päätyminen sinne, minne emme koskaan halunneet, tulee ikävänä yllätyksenä.

Kirjoitan tätä enemmän itselleni kuin kenellekään muulle. Jos rakastan kirjoittamista ja koen sisimmässäni palavaa, intohimoista halua kirjoittaa kirjan, on luovuttava siitä mikä on sen esteenä ja alettava ottaa askelia mitkä vääjäämättömästi vievät minut tilanteeseen, jossa kirjani on valmis.

6 Comments

  1. Oikein hyvä kirjoitus Kirsi!
    Tuo on niin tuttua, että tuntuu kun joku olisi jo valmis joka ei ole vielä aloitettukaan (konkreettisesti)
    Pitää palata ajoittain austenin aikaan, ja jättää vaan kylmästi osa netti-istumisesta pois.. sitä itekin harjoittelen :D
    Zemppii kirjan kirjoittamiseen! Mua kans houkuttelee paljon tuo kirjoittaminen ja tämä sun kirjoitus on niin osuva..

    1. Kiitos, keskittymiskykyä ja lujuutta vaaditaan, sillä mun pitäisi olla joko kokonaan poissa netistä jotta osaisin olla häiriintymättä siitä (siis poukkoilematta kaiken uuden informaatiotulvan ja kivojen kissakuvien perässä), mutta suuri osa työtä ja opiskelua tapahtuu siellä. Toisaalta ajattelen että kun tarve saada kirja valmiiksi kasvaa niin suureksi, että sen toteutumatta jääminen tuntuu suorastaan jatkuvana kipuna, niin eiköhän ne tärkeysjärjestykset sitten viimeistään kolahda paikoilleen… Tsemppiä sullekin, olisi muuten tosi kiinnostavaa lukea sun kirjoittama kirja. :)

  2. Heippa Kirsi, taas olet hyvin osannut sanoittaa asiaa, joka ilmiönä on ytimenä niin monella elämässään. Soisin kirjoittamisen intohimosi manifestoituvan jatkossa myös sellaisen kirjan muodossa, joka tyydyttää sydäntäsi :-D. Odotan innolla ♡

    1. Kiitos Ilona ihanan kannustavasta viestistä. Jotenkin vahvasti tuntuu, että prosessi on käynnissä ja jotain on oikeasti muuttumassa. Kirjanjulkkaribileissä sitten tavataan ja naureskellaan tätä pähkäilyä. :D

  3. Kun kirjoitin ensimmäisen kirjani Unelmatyöskentely v. 2008, muodostui sen perusajatukseksi vastuunotto omasta elämästä. Kaikki kääntyi sitä kohti, ja sen jälkeen olen julkaissut neljä muutakin kirjaa ilman kovin suurta suunnittelemista. Vastuunotto avasi oman lukkoni ja nykyään kirjoitan, koska haluan kirjoittaa. Runokokoelma on kirja, hieno sellainen – miksi ei olisi? Uskon, että sinä kirjoitat vielä, ehkä paljonkin. Ne kaikki kirjoitamattomat kirjat odottavat sinua…

    1. Kiitos Marja Leena, en ole lukenut kirjaasi (vielä), mutta haluaisin, se kuulostaa erinomaiselta. Minäkin koen kirjoittamisen helpoksi ja tuntuu että kirjat ovat jo olemassa, pitäisi vaan istua alas ja kirjoittaa ne esiin. Vastuunotto kuulostaa todella oleelliselta asialta tässä, siitähän siinä pohjimmiltaan on kyse. Nyt vain olen jostain syystä arvottanut aikaa vievän pikkusälän kanssa puuhastelun kirjoittamista tärkeämmäksi, ja työskentelen parhaillani muuttaakseni sen. Jotenkin tuntuu että Jane Austenilla ja Bronten sisaruksilla oli helpompaa… ilman nettiä. :D Olen miettinyt että ellei asiaan tule muutosta, hautakiveeni kaiverrettakoon ”Distracted by the Internet”.

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *