Sanojen selässä

Viime lauantaina oli blogihistoriani suurin juhlapäivä, enkä muistanut sitä. Olin kampaajalla ja puhua pulputin kirjoittamisesta, anonyyminä ja omalla nimellä bloggaamisen eroista, siitä millaista on kirjoittaa suoraan sydämestä, ajattelematta mitään kenelle, mitä tai miksi, ja siitä mitä tapahtuu, kun alkaa kirjoittaa roolin takaa, kun yrittää vastata odotuksiin, miellyttää, tehdä vaikutuksen tai saavuttaa jotain.

Kun kirjoittamisesta tulee keino saada jotain – a means to an end – oma inspiraationi, kirjoittamisen muusa, se joka tekee kaikesta niin vaivatonta, kevyttä ja nautinnollista, ottaa hatkat. Se levittää valoa hohtavat siipensä, kääntää selkänsä, nostaa nenänsä ja tuhahtaa. Sitten se on poissa.

Kirjoittamisen suhteen pitää olla nöyrä, tietoisena siitä, että se ei ole tahdonalaista hommaa. Toki voin tahdonvoimalla istua koneen äärellä päivästä toiseen, tapailla hapuillen kirjamia kuin aloitteleva pianisti Für Elisen ensimmäisiä nuotteja, mutta kun sisällöstä on kyse, olisi suunnattoman ylemmyydentuntoista kuvitella, että se on jotain mitä minä teen, mikä tulee minusta. Kirjoittamisen prosessissa kuvia, tunteita ja aistimuksia kulkee läpi, kuin olisin jokin ideoiden ja muotoa vailla olevien mielikuvien vaatettamo, pukuhuone. Porukkaa kulkee sisään ja ulos. Osa löytää itseään miellyttävän sana-asun ja livahtaa verhojen raosta esille uudessa, näkyvässä muodossaan. Osa kulkee ohi, katoaa etsimään parempaa räätäliä.

Joskus joku kysyy miksen kirjoita blogiin siitä tai tästä, haluaa enemmän asiaa tai uutta ajankuvaa. Turha kuvitellakaan, että tässä olisi kyse jostakin, jota voin hallita ja ohjailla. Jos näin olisi, suoltaisin pelkkää kuollutta tekstiä. Pienen mielen luomia sanoja ja ajatuksia, joita en itsekään jaksaisi lukea kolmea sanaa pidemmälle. Ne tulevat jos haluavat. Jos tulevat, nappaan kiinni ja naputan sanoiksi. Taon seppänä sanapuvun ja päästän menemään uudessa asussa ihmisten ilmoille.

Blogi täytti lauantaina 10 vuotta. Unohdin, mutta puhuin siitä koko päivän.

Tänään tein siellä pientä siivousta, kävin oven takana kuin tarkastamassa, että kaikki on paikoillaan ja niin kuin pitää. Lakaisin vähän lehtiä ja kuusenneulasia rappusilta. Ei ollut ketään kotona.

Luin tämän ja itkin vähän.

2 Comments

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *