Puhun puiden kanssa

Rakastan puita. Minulla on aina ollut vahva suhde luontoon ja erityisesti suuriin, vanhoihin lehtipuihin. Tunnen syvää yhteyttä niihin, ja metsässä kulkiessa tuntuu kuin voisi aistia niiden persoonallisuuksia, niiden olemuksen yksilöllisiä ja sosiaalisia ulottuvuuksia. Puhun puiden kanssa.

Voitte siis arvata miten innoissani olin, kun muutama kuukausi sitten sain käsiini pitkään odottamani kirjan ”Puiden salattu elämä” ja pääsin sen myötä lukemaan metsänhoitaja Peter Wohllebenin näkemyksiä ja huomioita siitä, miten viisaita ja moniulotteisia olentoja puut ovat, ja miten niiden ja eläinten välillä on yllättävän vähän eroavaisuuksia. Omalla tavallaan myös puut ovat tuntevia, älykkäitä ja sosiaalisia olentoja, jotka varoittavat toisiaan vaarasta, hoivaavat jälkeläisiään, auttavat ja ruokkivat apua tarvitsevia, sairastuneita tai vanhoja yksilöitä, aistivat kipua, tunnistavat ajan kulun ja valon vaihtelun, kommunikoivat keskenään, kuulevat ja viestivät sekä esimerkiksi huutavat janoa, vaikka sitä ei ihmiskorva kuulisikaan.

Kun muutin viime vuonna maalta kaupunkiin (edelleenkään en voi käsittää miksi) pohdiskelin, että yhtäkään naapuria en oppinut tuntemaan, mutta kodin läheisiä puita jään kaipaamaan. Ensimmäinen kriteeri uuden asunnon suhteen oli myös se, että ikkunasta pitää näkyä suuria puita. Ja näkyykin, mutta silti huomaan ikävöiväni omia vanhoja ystäviäni, joihin tunsin muodostaneeni syvän henkilökohtaisen siteen. Erityisesti näin kevään koittaessa mietin, mitähän niille siellä kuuluu.

Alla vuosia sitten vanhaan blogiini kirjoittamani tuokiokuva. Kuvissa lempivaahtera silloisen ikkunani takaa.

 

Sänkykaverina vaahtera

Ikkuna rajaa vaahteran kauniiksi tauluksi. Kuusi päivää makasin sängyssä ja katselin sitä. Kun on toukokuu, kuudessa päivässä vaahteralle tapahtuu paljon asioita. Katselin vaahteran pieniä vihertäviä nuppuja ja niiden puhkeamista hävyttömän ilakoivaksi runsaudeksi. Katselin vihreän muuttumista keltaiseksi vasten valkoista taivasta, vasten indigoa yötaivasta, vasten aamun kalpeaa kajastusta ja viimeisenä päivänä vasten laventelinsinistä taivasta. Sellaista, minkä värinen mekko Jane Austenin sankarittarella olisi tällaisena päivänä.

Sillä aikaa alakerrassa käytiin koulussa, ratsastustunneilla, imuroitiin, laitettiin ruokaa, katsottiin televisiota ja syötiin herkkuja sellaisella antaumuksella, millä vain terveellistä ravitsemusta vaativan äidin lapset syövät, kun mummi on kylässä ja mummilla on mukana täytettyjä omenapullia, suklaakeksejä, kaneliässiä, croissantteja, suklaalevyjä, Fazerin paperipäällysteisiä karamelleja ja sen sellaista.
Yläkerrassa kohotin itseäni toisinaan istumaan ja join viherpirtelöä tai proteiinijuomaa, vettä tai nokkosteetä. Söin myös aloe veraa, nokkostabletteja, phytoplanktonia, probiootteja, kalsiumia ja joitakin lääkärin määräämiä lääkkeitä. Yläkertaan leijui uunijuuresten ja kermassa haudutettujen porsaankyljysten tuoksu. Vatsani murinalta tuskin kuulin miten mummin koira ärhenteli kissoille, ajoi niitä takaa ja sai toisiaan inhonneet kissaeläimet liittoutumaan yhteen. Minäkin olin kiukkuinen, silloin kun jaksoin, mutta join salaa vaahteran vihreää ja keltaista kauneutta.

2 Comments

  1. Todella ihana kirja ja opetti ymmärtämään puita paremmin. Sitten innostuin toisestakin puukirjasta, nimittäin Sinikka Piipon Elinvoimaa puista!

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *